Mä en tiedä missä mä meen. Jossain mis on kumminki ihan hyvä olla. Mä en tiedä mistä pitäis taas aloittaa kertoo tätä tarinaa.
Mun on kai pakko purkaa tää jotenki. Mun mies siis jätti mut, ok, sil oli ollu suhde mun selän takana koko kesän. Mä osittain jopa ymmärrän miks. Mä en kai ollu rakastanu sitä oikeesti missään vaiheessa.
Kun me tutustuttiin, mä en uskonu et siitä tulis mitään, mut jotenki se vaan halus kulkee mun mukana vaikka mä tein kaikkeni et saisin sen karistettuu. Sit kun huomasin et se oikeesti haluu mut, mä vaan suostuin olee sen kanssa. Arvelin et nyt mul on käsissä jotain sellasta mistä ei kannata päästää irti, vaikkei se oikeelta tuntunukaan. Aika nopeesti mä tulin raskaaks. Oltiin puhuttu et voidaan pitää lapsi, jos on tullakseen vaik mulla oli luvut kesken, eikä silläkää viikonloppu duunii ihmeempää.
Muutettiin yhteen ja musta tuntu et mä tukehdun. Se kosi mua ja mä vastasin: mitä helvettiä sä teet? Musta tuntu etten mä voi sanoo ei, kaiken sen jälkeen, joten mä suostuin, olihan se kysyny jo luvan mun isältäki.
Saatiin sit molemmat töitä ja ostettiin kämppä, oli pari koiraa, lapsi, autot ja asuntolainat. Sit vaan päätettiin et nyt mennään sit naimisiin. Mä hukuin. En mä ollu ikinä suunnitellu meneväni naimisiin tai tekeväni lapsia.
Häiden alla mua ahdisti, meinattiin erota (ja ois pitäny) mut en voinu peruu häitä jonne oli kutsuttu 150 vierasta. Alttarille kävellessä vielä mietin, et mitä jos käännyn takas, mut mä tiesin et kaikki se oli sitä mitä se halus. Joten sanoin tahdon.
Seuraavana aamuna tuli tieto et hänen isoäiti on nukkunu pois... Edellisenä iltana oli vielä meidän häissä ja halus juhlii ihan loppuun asti. Ihan kun ois halunnu nähdä tyttären pojan menevän naimisiin. Ja mulle tuli olo, et me ei oltais saatu olla onnellisii. Enkä mä ollukaan.
Siitä meni pari viikkoo ja mun mummi kuoli. Mä pidin itteni kasassa ja kävin töissä, mut kun ne hautajaiset koitti, mä itkin niin paljon etten muista ikinä itkeneeni ees eläissäni nii paljoo.
Siitä taas pari viikkoo ja mun toinenki mummi kuoli. Mä luulin etten voi enää ees itkee, mut taas hautajaisissa, kyl mä itkin.
Meillä loppu duunit, jäätiin tyhjän päälle. Oli tulossa toinen lapsi, koska eihän meillä ollu enää muutakaan mitä tavoitella. Me muutettiin töiden peräs Helsinkiin. Toinen lapsi synty ja hetken oli taas normaalii. Silti meidän kahden välillä tuntu aina olevan joku outo seinä. Me kyllä puhuttiin, mut kumpikaan ei ymmärtäny toista.
Sit se tapahtu. Se ilmoitti mulle et nyt tuli ero, et hän ei jaksa. Mä olin eläny sen kaikki 7 vuotta toteuttaakseni hänen unelmiaan, lapset, koti, koirat. Ja hän vaan ilmoitti et perhe-elämä on liian raskasta, mä olen kylmä, mun kans ei voi elää, kun mä jyrään hänet. Vittu sehän se ei antanu mulle tilaa hengittää ja mitä mä oisin enää voinu sille enempää antaa, kun annoin jo kaiken. Me puhuttiin ja puhuttiin, mut tiedettiin et se ei silti auta. Mut puhuttiin silti. Alettiin taas tajuta toisiamme. Molemmat luuli tekevänsä toiselleen oikein, mut unohti omat tarpeensa. Tosin mä kyl katson jääneeni kakkoseks, koska mähän se olin kotona kaiket päivät.
Mut mä sit päätin lähtee, etsin kämpän, otin lapset ja koirat. Sit mä sain tietää et sil oli suhde. Ollu jo jonku aikaa. Tottakai mä suutuin, mut tänne mä voin tunnustaa, et oon oikeesti helpottunu. Jos sitä ei ois ollu, me varmaan yritettäis vieläkin rakentaa jollekin sellaselle pohjalle, jolla ei oo edes perustuksia. Mä oon kiitollinen, et mua ei voi kukaan syyttää, et oisin antanu liian helposti periks, koska toi on jo sellanen asia, ettei kukaan vaadi mua antamaan sitä anteeks. Mä pääsin ulos siitä vankilasta.
Kyl mua välillä vituttaa et siellä se viettää helppoo elämäänsä, kun mä kannan edelleen kaiken vastuun, mut toisaalta, mun ei enää ikinä tarvii vetää sitä perässä yhtään mihinkään ja mä saan tehdä ihan ite mun ja lasten elämää koskevat päätökset.
Kun mä sain kamat sisään mun ihan omaan kotiin, mä tunsin heti miten ilma kulkee keuhkoissa ihan erilailla. Mulla on pitkästä aikaa moniin vuosiin ilmaa, jota hengittää. Mä elän!
Siitä on nyt n. 9kk. Välillä mua ärsyttää tää aihe vieläkin, mut koko ajan vähemmän ja vähemmän. Mä haluisin jo tavata jonkun ihmisen. Nyt mä tiedän millasen ihmisen mä haluan ja en muute enää ikinä tyydy sellaseen joka on ihan kuka vaan. Mä haluun sellasen ihmisen jonka silmistä näkyy sieluun ja siellä palaa tuli, joka saa mut tuntemaan olon painottomaks, joka ymmärtää mua oikeesti ja joka rakastaa mun hulluutta, eikä nää sitä vaan varjona, joka tuntuu siltä et sen ois tuntenu jo kauan ja joka täydentää niin mua kuin mun lauseet. Mä tiedän et se ihminen on olemassa. Mä itseasiassa luulen jo tavanneeni sen, mut sit tuli vähän töppäiltyy :D Mut silti mä jaksan uskoo, et jos se on tää tyyppi, me kyl kohdataan viel uudestaan.
