Mä vajosin

En tiiä mitä tapahtui. Mua ahdisti siellä risteilyllä aivan saatanasti.

"Hei, Lilian, sä et kyl oo syöny koko päivänä mitään!"

Ja sithän mä söin. Vedin täyden lautasen paskaa naamaan...ja toisen...ja kolmannen...aloin juomaan ja humalluin. Unohdin mun ahdistuksen kokonaan.

Seuraavana päivänä mä taas söin. Koko tän viikon mä oon vaan syöny. Ja mua pelottaa kirjottaa tätä. Mun paino oli noussu kaks kiloo.

Miks mä pilasin tän?

Mun annokset on ollu kyl pieniä ja illat oon juonu vaan vettä, paino oli taas laskemaan päin. Silti, jos mä en söis, se laskis nopeemmin. Joku outo välinpitämättömyys vaan vie mut sinne jääkaapille. Hiilarit on taas niin hyviä.

Ja nyt mä oon taas ihan hukassa. Pitäiskö jatkaa näillä pienillä annoksilla vai alkaa taas paastoo..? En tiiä. Ei tästä kirjoittamisestakaa mitään taas tule. Mun pää on liian sekasi, ollu jo koko viikon. Hetken aina häivähtää ajatus, et vitut tästä, mä haluun olla taas terve ja sit iskee morkkis siitä ajatuksesta.

Mä oon ihan varma et mun psyka tuijotti mun mahaa, kun mä riisuin mun takin. Onneks oli iso paita, minkä alle pääs turvaan. Se tuijotti mun läskejä. Oisin voinu vajota maan alle. Onneks oli taas niin paljo muuta, ettei se alkanu puhuu aiheesta.

Mulle hiljaisuus on vaan taas liian kova ääni.

Toivoton tilanne

Mä söin leivän. Ja nyt mä kamppailen hirveiden tunnon tuskien kans. Melkei kaks kokonaista viikkoo ilman hiilareita ja sit mä syön leivän. Mä annoin mulle luvan. Mitä mun päässä liikku?

Mä lähen huomen reissuun. Oon koko vlopun kavereiden kans. Ja mä tiedän et juon ja varmaan syönki jonku verran. Ja sen mä tiesin, mut miks mä tänään söin leivän?

Yritin järkeillä sen niin et jos mä huomen alan juomaan, niin tuun iha saatanan nopee humalaan näide paastojen jälkeen. Jos en syö ni tulee paha olo ja jos taas syön ni lihon ja huomen maha roikkuu ja turvottaa.

Mitä mä teen. Mun ois pitäny kieltäytyy lähtemästä. Nyt mä tyrin koko homman. Mä pelkään.

Erolapsi

Paastoa tälle päivälle. Huomaan et ainoastaan sen ansiosta mun paino putoaa. Meni jo sunnuntai ja eilinen salaatilla, siin oli jopa vähän raejuustoo. Plus aamusta tietysti kahvia ja vähän rahkaa. Eli kaks päivää tätä ja mun keho alkaa saatana lihomaan!

Siis mitä ja vittua! Kukaan ei liho salaatista eikä ees rahkasta! Paitsi mä. Mähän sanoin, mun keho haluaa olla lihava. Mut mä en halua. Paastoon vaikka loppu elämän mut mä en aio olla läski. En enää yhtään, en enää ikinä. Vaikka kuka sanoisi mitä.

"Ei toi sun laihduttamises ole enää tervettä"
-Jeah, right, ei oo koskaan ollu, ei tuu olemaan, eikä sen oo ikinä ollu tarkotuskaan sitä olla.
"Sullahan on jo ihan tikkujalat"
-Öö, ei ole, sua vaan ottaa päähän, ku oot aina ollu meist se laihempi ja nyt se oonki mä.
"Ne ei oo pysyviä tuloksia, jos laihduttaa väärin"
-Uu jes, mä näytän et mikään ei oo mun tapauksessa väärin, jos se kerran toimii. Ja vaikka oonki lihonu aikasemmin, niin mä näytän et nyt ei käy niin, ei niin ku sulle!
"Siis miten sä ton teet?"
-En kerro (HAHA) ettet ala arvostella, mä oon nii kyllästyny kaikkeen siihen sun aiempaa lässytyksees ja kerran tiiät ite kaiken aina paremmin nii tee vittu perässä.
"En mä kyllä pystyis"
-Pystyit viimekski, mut se nyt ei mua liikuta tippaakaan.

"Sä olet jo niin ruma, eihän sulla ole enää edes persettä"
"No mut onhan ***** sua paljon laihempi"
"No mut ei noi niin isot oo sun, kun *****n päällä"
"Lilian on aina ollut aika roteva"
Ja nää oli ne mihin mä en kyenny vastaamaan, ne mitkä jätti ne syvimmät jäljet.

Jumaliste mä näytän sulle ämmä mist mut on tehty!

Sinä itse teit musta tällaisen...

-5,6kg

Tän viikon koko saldo. Vois melkein sanoa et oon iloinen. Tää tosiaan toimii. Eikä tullu pienintäkää fiilistä et "nytpä juhlistan tätä" koska sitähän mä läski tein aiemmin. Mä söin saavutukseni pois. Nyt mä en halua ruokaa. Se pelottaa ja tuntuu samalla tosi turvalliselta.

Mulla on vielä paljon matkaa taitettavana. Mut nyt musta todella tuntuu siltä et mä onnistun. Oikeesti.

Huojuvat päät

Paasto päivä takana. Olo on jotenki erilainen. Mun lauantait on niin pitkään ollu vapaa syöntiä (mässäilyä) et tää tuntuu melkee virstan pylväältä.

Mun mies oli käyny tänään kaupassa. Sen sijaan et oltais käyty yhdessä. Se oli ostanu kaikkee normi ruokaa mitä meil yleensä laitetaan, mut ei mitään mitä mä voisin syödä. Musta tuntu tosi pahalta. Mä sanoin siitä. Sit se kävi uudestaan kaupassa ja osti mun ostokset. Ja musta tuntu edelleen pahalta.

Ihan ku se olis ekal kerral vihjaillu mulle, et oon niin lihava ettei mun tarvi syödä. Ja sit toi mun tavarat siks et en ois loukkaantunu. Ja nyt mä en voinu syödä mitään. Koska ne oli jotain vitun armopaloja. Et ota nyt sit läski jotain. En vaan voinu nöyrtyy. Mikä oli sit lopulta kuitenki hyvä.

Mä sanoin et mua ahdistaa meidän keittiössä. Et se on täyttäny sen kaikilla houkutuksilla. Miks en vaan voi kääntää ajatuksia siihen asentoon, ettei mun tee mitään mieli. Se katto mua pitkään ja oudosti. En tiiä tajusko se jotain. Nyt samalla pelottaa, mut toisaalta helpottaa. Mä haluisin kertoo sille tän kaiken, mut en sit kuitenkaan haluu. Jos tää nyt menis pilalle niin mut tuomittas loppu elämäks olee läski.

Mulle tuli eilen joku häiriö. Mä liityin johonki Atkins sivustolle. Siel oli tosi hyvii ohjeita sen dieetin kulusta ja hyvin selitetty ne eri vaiheet mitä siihen kuulu. Mut sen jälkeen mua taas kadutti. Et miks mä haikailen jonku terveellisen laihduttamisen pariin. No, et saisin syödä. Possu. Kylhän mä tiedän et se olis fiksumpaa, mut täs on jotain mitä ei miltään muulta dieetiltä saa. Kunnon nälän tunne. Ja se euforia, kun sen kans oppii elämään. Kun huomaa päivä päivältä pärjäävänsä vähemmällä.

Onhan tää nyt ihan sairasta. Mut miten sit ajattelee terve järki? Ja keitä on ne terveet ihmiset?

Sataa taas

Ai luoja, oli laskenu vaan -100g eilisestä ja mun maailma meinas romahtaa. Vittu tää on sairasta ja silti niin kivaa. Liikunnat on tullu tehtyy joka päivä, mut haluisin kyl tietää et kuin paljon porukka sit liikkuu et pääsee tikkulaihoiks asti?

Selkee ketoosi päällä, suussa maistuu koko ajan rauta, eikä tää johdu ilta röökistä. Kroppa alko pragaa ja alotin sit eilen kasviksilla. Söin siis oikeesti salaattia ja vittu kuin pysty pelottaa se määrä. Niinku salaatti missään määrin pystyis lihottaa varsinkaa tällasessa valaassa. Vaik vetäsin sitä samalla ruokahalulla ku mitä "kotiruokaa" ni varmasti paino tippuis jo sillä.

Mut mul on hyvä ensimmäinen viikko kohta takana ja mä todella toivon et mun kroppa tottuu siihen, et se ei ees haluu palata "normaaliin" syömiseen, jos nyt sellaista on mun kohdalla ikinä ollutkaan. Välillä mussa herää se fiilis, et onko tässä taas mitään järkee (siis jo nyt) ja tulee halu kertoo kaikki tää. Mut sit mun...se sanoo ettet sä nyt voi lopettaa, kun oot vasta hädin tuskin alottanu.

Mun mies luulee et mul on joku toinen ja mä oon aika varma et se käy lukee tätä joku päivä salaa. Kuule on mulla toinen, mulla on mun syömishäiriön rippeet joihin mä yritän puhaltaa taas tulta. Mä haluun tulla kauniiks, on se sunkin etus, joten lopeta se turha kitinä ja anna mun asioiden olla ihan vaan mun asioita.

Menkatki alko, vittu, siks se paino ei kunnolla laske. Mä haluun niin pieneks et ne loppuu kokonaan.

Day 2.

Sunnuntaina paasto ja sitä kautta helpompi fiilis. Jotenki ikäänku puhdistan itteni, mun tarvii tuntea se nälkä. Se tunne, kun sisuskalut syö itteensä. Mä nautin siitä, et se sattuu. Mä olen tyhjä.

Eilinen meni purkillisella tonnikalaa, mukillisella kahvia ja parilla lasilla light colaa. Ja toki vettä. Tänään juonu aamukahvin ja syöny puol purkkia rasvatonta rahkaa, illasta syön toisen puolen... Jos on pakko.

Eilen poljin kuntopyörällä niin kauan et sain kulutukseen -500kcal. Tänään käyny kävelee kirjastolle ja takas plus kaupas käynti. Illalla viel pyöräilyä.

Tää valtaa mun mielen... Kokonaan. Ja mä annan niin käydä. En usko olevani selvillä vesillä ennen ku oon jatkanu tätä sen kuukauden. Sit voin uskoo et oon omaksunu jotain uutta, tän saatanan pullamössö elämäntavan tilalle. Mä en palaa siihen enää, eikä mua voi enää kukaan pakottaa.

Huomen psyka. Onneks mul on niin paljon ongelmii ettei se ehdi käsittelee tätä. Ja mä en aio kertoo sille tästä mitään, eihän tää voi olla ongelma, kun mä kerran nautin tästä. Otetaan tää nyt vaik harrastuksen kantilta...

Palava tahto

Nyt riitti! Kävin aamulla vaa'alla niinku joka aamu ja mulle oli jostain tullu takas 400g!!!
En ymmärrä miten tää on mahollista?!?! Mä oon liikkunu huomattavasti enemmän ja syöny vähemmän. Miks mun vammanen keho haluaa niin kovasti pitää kiinni läskeistään?
Ja kun pudotettavaa on. Paljon.

Mut kerran ei hyvällä niin sit pahalla. Oon elämäni aikana ehtiny vetää läpi lukuisia dieettejä, ABC:n, 2468:in, lentoemäntä dieetin, omena dieetin, keto dieetin, vaahterasiirappi-sitruuna-cayennepippuri paaston, sd:n, gfg:n, pt-valmennuksen, en enää muista kaikkia ees, mut tossa varmaan ne tärkeimmät. Keto toimii mulla ehdottomasti parhaiten, mut sen ylläpito kahta viikkoo pidempään on tosi vaikeeta kun kroppa alkaa laittaa vastaan. Siks aion kokeilla jotain millä en oo vielä ikinä ollu: Ducan! Aika samankaltainen ton Ketoilun kanssa, mut Attac-vaiheen jälkeen alkaa Cruise johon uskaltaa sisällyttää kasviksia ja kun kroppa on ketotilassa, ei se tunne nälkää vaikkei mitää söiskään. Eli uskosin pystyväni pitämään sen hyvin kasassa, ainoon ongelman tuo ketoosiin pääseminen. Sen jälkeen homma onki sit jo helpompaa.

Silti aion tehä tän ja onnistua, mä en jaksa enää alottaa uutta ja taas uutta dieettiä, mä aion alottaa elämäni viimesen dieetin, tulla kauniiks ja pieneks, enkä enää lihoo takas. Ja vaikka kaikki jauhaa sitä samaa paskaa niin vittu mä teen tästä totta! Look whos got the biggest laugh now...

Viha

Ne ei tiedä mitä mun päässä on meneillään, katsoo vaan läpi, kun ei ne enää nää ees mua. Mä suoritan mun elämää ja oi saatana et mä suoriudun tästä ihan vitun hyvin.

Mä rakastan sitä mikä tekee musta niin hyvän valehtelee, se on se joka saa mut vielä tehtyy täydelliseks.

Ai luoja tätä vihan määrää mikä mun sisällä välillä velloo. Eikä kukaan tiiä siitä mitään, se on mun salaisuus, sen voimalla mä jaksan, kun mä tiedän et saan mun koston. En mä tiedä mitä mä haluan kostaa, mut mun on tehtävä tää mulle.

Pikajuoksua

Mun päässä rullaa ihan sairaan nopeeta. En aina ees pysy perässä et mistä nää ajatukset tulee tai mikä niiden tarkotus on. Ja kyllä, uskon et kaikelle on tarkotus, mut mun henkilökohtainen noidankehä menee jo jossain ihan ihme sfääreissä.

Mua raivostuttaa mun mies ja välillä ainut ajatus mikä mua lohduttaa, on se et ajattelen meidän eroovan. Toinen osa arvelee et elämä ois helpompaa ku ei tarviis jatkuvasti jostai vääntää ja toinen puoli ei haluu luovuttaa noin mitättömien asioiden takia, onhan täs ny kuljettu jo reilut kuus vuotta.

Paino laskee ja koska ei oo ees mitää pippaloita tiedossa joissa ois vaarana sortuu, se saaki iha rauhas laskee. Ees yks asia mistä iloita. Oon tosiaan jo niin tottunu elää pelkillä kasviksilla ja pienillä määrillä, et ainoo kompastuskivi onki enää liikunnan puute. Eile kävelin 2,5 tuntii, meren rannas tuuli tosi paljo ja paisto aurinko. Tänää onki sit jalat nii kipeet et hyvä et sängyst pääsi ylös.

Mä oon lukenu paljon. Alan innostuu enemmän astrologiasta ja chakroista. Kirjojen parissa vietetty aika onki ainoo jolloin pysyy pää kasassa. Muuten tunteet menee mite sattuu, välillä vituttaa ja ahistaa, sit masentaa ja itkettää. Kohta jo nauran ku on hauskaa.

Ens viikol aletaan ettii uutta psykiatrii, mut en oo enää ihan varma tarviinko. En oo rypeny niin syvis vesis ku normaalisti talvisin ja syksyisin. Voisko osansa tehä lisäravinteet mitä käytän..?

Katso minua nyt äiti!

Olen ollut kotona kohta viikon ja koko tuon ajan syönyt. Syönyt normaalisti eli liikaa, kaloreita muutamina päivinä lähemmäs 1500... Puistattaa.
Kohta saan taas olla rauhassa, saan taas olla syömättä mitään. Mies menee töihin, eikä ole näkemässä päivisin. Suututtaa, kun tuntee olevansa suurennuslasin alla. Tarvitsen tilaa. Haluan polttaa röökini rauhassa. Haluan olla sosiaalinen seurassa joka ei tunne minua. Ilman ennakkoluuloja ja asenteita. Pidän tästä, ettemme asu lähellä, ettemme omista "turvaverkkoa". Mä en vittu kaipaa kenenkään apua, jos kaipaan osaan pyytää.
Mut toisia tuntuu rasittavan ajatus siitä, että pärjään omillani. Muistan kaikki sanat ja katseet, kun ilmoitin häipyväni

"Ei se ole niin helppoa"
"Tulet vielä takaisin, kun huomaat ettet pärjää"
"Kenenkään ei tarvitse kantaa tuollaista taakkaa yksin"
"Kaikki tarvitsevat apua, rohkeutta on se, että nöyrtyy ja uskaltaa pyytää"

Ja ai vittu mä nauroin, sisäisesti ja saatanan lujaa. Mä en ole koskaan tarvinnu ketään ja vittu nää ämmät on katkeria, kun ne huomaa et oon aina pärjänny. Ne haluaa, et mä nöyrryn, ne haluaa nähdä kun mä romahdan. Vittu mitä ystäviä.
Mä pidän kyllä ihmisistä ja tottakai tarvitsen, mut en niihin asioihin joihin he olivat nokkaansa tunkemassa. Mun heikkoudet ei oo samoja kuin niiden ja oi, miten se kiristääkään niiden hermoja. Mua raivostuttaa tollasten ihmisten tyhmyys. Lakatkaa saatana kilpailemasta, nostakaa päänne niistä perseistä ja alkakaa elää. Niin mäki teen, mun elämää, uusia sivuja, uusia ihmisiä.

New year, new era, new me

Tänään se alkoi. Mä vaan päätin niin.
Mun on pakko piilottaa tää, vaikken ees häpee tätä, mut jos jotain vihaan niin tyhmiä ihmisiä. Niitä jotka kysyy vaikkei haluu tietää, eikä ymmärrä vaikka miten selittäis.
Ah, mun oma wonderland jonne voin sylkeä kaiken, eikä kukaan tiedä.

Miten mä oonki niin täynnä sitä selittämistä ja vittu mä vihaan sitä, etten osaa vaan "olla oma itteni".
Tiedän kaiken sen roskan, ettei tarvii todistella mitään kellekään. Jos ei ne arvosta sua omana ittenäs niin joutavat mennä. Vihaan sitä, etten osaa olla välittämättä ja silti yritän esittää et osaan.

En jaksa sitä et oon aina se herkkä, en jaksa aina selittää miks taas loukkaannuin ja ettei tosta nyt tarviis. Aion olla täällä just niin paskapäinen minä, kuin olen ja niin hiton herkkä kun haluan. Itsekäs omaan napaan tuijottaja, enkä vaivautua ottamaan vittuilua vastaan mun läheisiltä.

Olipa helpottava tulva, tästä se lähtee.