Täynnä rakkautta

Mä en tiedä missä mä meen. Jossain mis on kumminki ihan hyvä olla. Mä en tiedä mistä pitäis taas aloittaa kertoo tätä tarinaa.

Mun on kai pakko purkaa tää jotenki. Mun mies siis jätti mut, ok, sil oli ollu suhde mun selän takana koko kesän. Mä osittain jopa ymmärrän miks. Mä en kai ollu rakastanu sitä oikeesti missään vaiheessa.

Kun me tutustuttiin, mä en uskonu et siitä tulis mitään, mut jotenki se vaan halus kulkee mun mukana vaikka mä tein kaikkeni et saisin sen karistettuu. Sit kun huomasin et se oikeesti haluu mut, mä vaan suostuin olee sen kanssa. Arvelin et nyt mul on käsissä jotain sellasta mistä ei kannata päästää irti, vaikkei se oikeelta tuntunukaan. Aika nopeesti mä tulin raskaaks. Oltiin puhuttu et voidaan pitää lapsi, jos on tullakseen vaik mulla oli luvut kesken, eikä silläkää viikonloppu duunii ihmeempää.

Muutettiin yhteen ja musta tuntu et mä tukehdun. Se kosi mua ja mä vastasin: mitä helvettiä sä teet? Musta tuntu etten mä voi sanoo ei, kaiken sen jälkeen, joten mä suostuin, olihan se kysyny jo luvan mun isältäki.

Saatiin sit molemmat töitä ja ostettiin kämppä, oli pari koiraa, lapsi, autot ja asuntolainat. Sit vaan päätettiin et nyt mennään sit naimisiin. Mä hukuin. En mä ollu ikinä suunnitellu meneväni naimisiin tai tekeväni lapsia.

Häiden alla mua ahdisti, meinattiin erota (ja ois pitäny) mut en voinu peruu häitä jonne oli kutsuttu 150 vierasta. Alttarille kävellessä vielä mietin, et mitä jos käännyn takas, mut mä tiesin et kaikki se oli sitä mitä se halus. Joten sanoin tahdon.

Seuraavana aamuna tuli tieto et hänen isoäiti on nukkunu pois... Edellisenä iltana oli vielä meidän häissä ja halus juhlii ihan loppuun asti. Ihan kun ois halunnu nähdä tyttären pojan menevän naimisiin. Ja mulle tuli olo, et me ei oltais saatu olla onnellisii. Enkä mä ollukaan.

Siitä meni pari viikkoo ja mun mummi kuoli. Mä pidin itteni kasassa ja kävin töissä, mut kun ne hautajaiset koitti, mä itkin niin paljon etten muista ikinä itkeneeni ees eläissäni nii paljoo.

Siitä taas pari viikkoo ja mun toinenki mummi kuoli. Mä luulin etten voi enää ees itkee, mut taas hautajaisissa, kyl mä itkin.

Meillä loppu duunit, jäätiin tyhjän päälle. Oli tulossa toinen lapsi, koska eihän meillä ollu enää muutakaan mitä tavoitella. Me muutettiin töiden peräs Helsinkiin. Toinen lapsi synty ja hetken oli taas normaalii. Silti meidän kahden välillä tuntu aina olevan joku outo seinä. Me kyllä puhuttiin, mut kumpikaan ei ymmärtäny toista.

Sit se tapahtu. Se ilmoitti mulle et nyt tuli ero, et hän ei jaksa. Mä olin eläny sen kaikki 7 vuotta toteuttaakseni hänen unelmiaan, lapset, koti, koirat. Ja hän vaan ilmoitti et perhe-elämä on liian raskasta, mä olen kylmä, mun kans ei voi elää, kun mä jyrään hänet. Vittu sehän se ei antanu mulle tilaa hengittää ja mitä mä oisin enää voinu sille enempää antaa, kun annoin jo kaiken. Me puhuttiin ja puhuttiin, mut tiedettiin et se ei silti auta. Mut puhuttiin silti. Alettiin taas tajuta toisiamme. Molemmat luuli tekevänsä toiselleen oikein, mut unohti omat tarpeensa. Tosin mä kyl katson jääneeni kakkoseks, koska mähän se olin kotona kaiket päivät.

Mut mä sit päätin lähtee, etsin kämpän, otin lapset ja koirat. Sit mä sain tietää et sil oli suhde. Ollu jo jonku aikaa. Tottakai mä suutuin, mut tänne mä voin tunnustaa, et oon oikeesti helpottunu. Jos sitä ei ois ollu, me varmaan yritettäis vieläkin rakentaa jollekin sellaselle pohjalle, jolla ei oo edes perustuksia. Mä oon kiitollinen, et mua ei voi kukaan syyttää, et oisin antanu liian helposti periks, koska toi on jo sellanen asia, ettei kukaan vaadi mua antamaan sitä anteeks. Mä pääsin ulos siitä vankilasta.

Kyl mua välillä vituttaa et siellä se viettää helppoo elämäänsä, kun mä kannan edelleen kaiken vastuun, mut toisaalta, mun ei enää ikinä tarvii vetää sitä perässä yhtään mihinkään ja mä saan tehdä ihan ite mun ja lasten elämää koskevat päätökset.

Kun mä sain kamat sisään mun ihan omaan kotiin, mä tunsin heti miten ilma kulkee keuhkoissa ihan erilailla. Mulla on pitkästä aikaa moniin vuosiin ilmaa, jota hengittää. Mä elän!

Siitä on nyt n. 9kk. Välillä mua ärsyttää tää aihe vieläkin, mut koko ajan vähemmän ja vähemmän. Mä haluisin jo tavata jonkun ihmisen. Nyt mä tiedän millasen ihmisen mä haluan ja en muute enää ikinä tyydy sellaseen joka on ihan kuka vaan. Mä haluun sellasen ihmisen jonka silmistä näkyy sieluun ja siellä palaa tuli, joka saa mut tuntemaan olon painottomaks, joka ymmärtää mua oikeesti ja joka rakastaa mun hulluutta, eikä nää sitä vaan varjona, joka tuntuu siltä et sen ois tuntenu jo kauan ja joka täydentää niin mua kuin mun lauseet. Mä tiedän et se ihminen on olemassa. Mä itseasiassa luulen jo tavanneeni sen, mut sit tuli vähän töppäiltyy :D Mut silti mä jaksan uskoo, et jos se on tää tyyppi, me kyl kohdataan viel uudestaan.

Elossa

Mun elämä meni ihan uusiks.

Mun mies oli pettäny mua kesän aikana. Mä muutin pois, otin lapset. Mä oon taas täysin tuntemattomalla maaperällä, tuntemattomassa kaupungissa. Ja se helpottaa mua...

Mulla olis just kaikki edellytykset totaaliselle romahtamiselle, mut musta ei oo viel ikinä tuntunu siltä, et mä olisin näin elossa. Joo, mä olin melkei kuukauden syömättä, elin röökillä ja kahvilla, mut so not.

Mä sain mun oman tilan mistä ma aina haaveilin ja vaikka mä kuinka tätä pelkäsin, niin mun aavistukset oli oikeessa. Mä niin tarvitsen tätä. Se on se toinen ihminen joka multa on vieny sen ilman jota hengittää. Mä elin sitä ja meidän perhettä varten, hukkasin itteni ihan totaalisesti kaikkiin niihin vuosiin. Ei, en missään nimessä väitä et se aika olis ollu turhaa, onhan meillä lapset. Mut mä oon vaan niin kovasti yrittäny antaa kaikkeni ja annoinki, et unohdin itteni. Kun unohtaa ittensä, ei voi huolehtii muistakaan, kyl mä nyt lapset oon aina hoitanu.

Mä annoin sille ja se anto mulle, me vaan annettiin toisillemme olettaen et silleen siitä tulee hyvä. Me ei muistettu koskaan kysyy et mitä se toinen ois ollu vailla. Ja lopulta me katkeroiduttiin. Sen seitsemän vuoden katkeruuden mä purin kiireeseen, mun ex-mies pettämiseen. Ja mä olin vielä valmis antaa anteeks, mut sit ku toi vyyhti paljastu, mä nakkasin sormukset pöydälle ja skriivasin paperit. Musta pääsee kyl eroon, jos oikeesti haluaa, mä vaan silti väitän, et ei se ihminen tiedä vieläkään miten ison pyörän pisti liikkeelle. Se on hukassa ja yks ihmisraunio. Mut mä en haluu olla pitelee sitä enää pystyssä, mä en ota siitä ihmisestä enää koppia.

Mä elän nyt mulle ja mä opettelen et kuka todella on Lilian Karman takana, mitä se tyyppi haluaa ja miten se haluaa elämänsä elää. Ja mä uskon et saavutan sen ihan kaiken, koska niin toimii vetovoiman laki. Ite mä tän tilasin, joten ite mä täältä jatkan. Mä en vittu ikinä oo ollu näin elossa.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa... wait, mä olin mukana

Palasin lomilta. Niin paljo ehti tapahtuu kesän aikana, et en ees tiedä mistä alottaa.
Viikonloppuna oli ne häät. Ne häät jotka piti mua kiireisenä koko kesän. Oon toisaalta ilonen et ne on ohi, mut silti jotenki tyhjä olo.
Ne ihmiset oli siellä. Ne jotka hylkäs ja jätti mut. Ja me oltiin ku ennenkin. Huonoo läppää, liikaa viinaa, pienii palveluksii puolin ja toisin. Silti mikään ei oo niiku ennen.

Kai mun pitäis olla tyytyväinen, meil on kohteliaat välit. Sitähän mä toivoin... Nii varmaan, mä toivoin et voisin satuttaa niitä, vittu vähintää yhtä kovaa, ku ne satutti mua. Ne teki väärin, ne teki rikoksen ja luulivat etteivät ikinä jää kiinni. Ne yritti tuhota mut. Ja silti mä vittu ikävöin niitä!?!?! Sen hetken, must tuntu et kaikki on hyvin.
"Ei vitsi, ne kamat jäi kuivumaan sinne asuntolaan."
"No ei se mitää, kyl mä oisin ne tuonu sit mukanani." Ja perään kohteliaat hymyt. Vaik mä tiedän ettei niil oo mitään asiaa meidän tonteille eikä mulla niiden. Me tiedettiin varmaan molemmat, siinä ollessa, et ei tästä mitään tuu enää saamaan takas.
Ja niinku mä nautin siitä, kun ne ei aluks uskaltanu liikkuu ku seinien vieriä, ne ties et meidän koko jengi karttaa niitä ku ruttoo, kaikki tietää mitä ne teki. Sit mun oli vaan pakko tehä se alote. Hyväksyy ne siihen. Mä luulen et tää oli nyt vaan se joutsenlaulu. Mul on tosi haikee fiilis vaik ne on jo kaks vuotta sitte poistunu mun elämästä. Ei muilla oo, mut me sentää asuttii yhes ja oltii toistemme ainoot ystävät. Mun pitää vaa oppii päästää irti. Silti osa must toivoo, et kyl vielä joskus.

Mä nään siit unia. Mulle sanottii, et sillon ku näät toisest unia nii teidä sielut on yhdes jossai toisessa ulottuvuudessa. Tosi kaunis ajatus. Unissa kaikki on nii helppoo.

Mä aloin myös syömää kunnolla loman aikaa. Kaike luomuna. Kasviksii ja rasvoja. Mun paino on siis jo normaalis. Lihoi en oikee osaa syödä, mut kananmunat menee, samoi pähkinät. Ja aamusin Bulletproof kahvi. Sillä vetää jo pitkälle päivää, eikä oo mitää himoja. Tää on outoo, mut toimii. En ees kytänny vaakaa ja sit ku tulin kotii, nii olinki paljo kevyempi. Täst on iha hyvä jatkaa.

Kun vois aloittaa kaiken alusta

En mä osaa tätäkää enää. Mun masennus alkaa palaamaan, just sillon ku hoitsut on lomilla.

Mä en haluu liikkuu missään, mä piiloudun sisälle vaik ulkona on kaunis sää ja kaikkee. Miks en mä voi vaan olla normaali?

Mun elämä on päivästä toisee tätä samaa, mä kuollakseni haluun muutosta, mut en mä tiedä mitä. Tavoitteet lipuu läpi sormien, pitäis osata löysätä ja opetella rakastaa itteensä sellasena kun on. Mut mitä rakastettavaa mussa on?

Bootcamp of them all!

Mä lähen tänää läskileirille. Siis just sellaseen mestaan mis kaikki sun suupalat katotaan tosi tarkkaan ja mis piiskataan sut kyl liikkeelle. Personaltrainereist parhaimman luokse. Mun mutsille...

Mä oon löysäilly täs nyt kohta pari viikkoo ja saanu kolme kiloo takas -.-
Tää ei käy ja tähän ei auta ku pahin mahollinen shokkihoito ja sen jos minkä mun mutsi osaa. Se on pahempi piskaa ku itse Ana koskaan, se ei tunne armoo eikä pelkää sanoo suoraan ku näkee et paikat hyllyy.

Ja ai että mä pelkään sitä ämmää, se saa mut ihan uskomattoman itsevihan, huonommuuden tunteen ja joskus jopa itsemurhan partaalle. Se saa mun itsetunnon laahaamaan pohjalukemissa ja tuntemaan mun oloni heikommaks kun koskaan. Enkä tiedä onko tää nyt kovi fiksuu lähtee sinne pariks viikkoo, mut jos se nainen jotain ymmärtää niin sen et ennemmin mä vaikka kuolen, ku oon ylipainoinen...

Se viha, minkä se synnyttää ees pelkällä läsnäolollaan on aina saanu mut puskee kovemmin. Mun on pakko näyttää sille, näyttää mulle, et mä pystyn taas.

Mä muistan nii hyvin ilmeen sen naamalla sillon, kun mä olin päässy alimpaan painoon ikinä. Mun voitonriemun ja ällistyksen sen silmissä, kun sen lihava tytär oliki kerranki elämässään pienempi ku se ite! Ja mä niin aion tehdä sen taas, ahahahahaaaa, mua oikeesti jo ihan naurattaa ääneen, ku oon nii voitonvarma tästä!

Hyvää kesää kaikille, nauttikaa vaik ei nää ilmat nii lämpimii viel ookaan. Ottakaa kaikki irti, tehkää kaikkea sitä mitä kylmä talvi ei meille suo. Naurakaa, valvokaa myöhään ja seuratkaa sitä, kun aurinko ei laskekaan <3

En mä malta!

71,6kg... Että ottaa pannuun. Ketoo enää kaks päivää jäljellä ja mä niin uskoin et pääsen siihen normipainoon, mut mite mä nyt taikosin itestäni sen kolme kiloo pois kahes ja puoles päiväs?!?! En mitenkää. Paino putoo tosi hikisesti -300g/pvä. Miks helvetissä tää on näin hidasta???

Mua vituttaa. Ei mulla oo enää ees nälkä, oon syöny sen yhen salaatin päiväs ja aamurahkan sekä juonu ne kaks kuppii kahvii aamusin. Mietin et alanko taas paastoomaan..? Nyt se ois helppoo, ketoosi valmiiks päällä ni ei tuu ees oloja siin alussa. Ei se silti putois varmaa yhtää sen nopeemmin. Miten tää oli aiemmin nii paljo helpompaa, miks helvetissä mä en onnistu täs nyt!!!???

Kävin tänää uudella salilla. Treenitaukoo on kestäny reilusti yli vuoden. Nyt mul on hullu palo sinne takas. Mä haluun rasvat minimii ja lihakset näkyvii, en varsinaisesti lisää massaa. Katoin kaverii iha kateellisena, se oli nii tikis. Kyl mä päätin et mäki viel oon, mä vaan toivosin et ne tulokset näkyis paljo nopeemmin...

Missä keto?

Oon siis ketoillu nyt viikon. Olo on ku ketoosissa, paino kyl putoo tosi hitaasti, mut putoo silti ja suussa on se tuttu imelän ja raudan sekanen maku. Kävin silti hakee ketostixejä (en muista kui se kirjotetaa) eikä ne kyl anna mulle ees heikkoo ketoosii :O Siis oonko mä jo nii kujalla et kuvittelen tän kaiken? Labroissa kyl näky taas ketoaineita, mut oonko mä nyt jotenki torpedoinu tän siin välissä? Jos oon ni en kyl tiedä et mite hitos, mies kaataa yöllä salaa sokerii luukust sisään... Hyi hitto mikä ajatus.

Mut sama kai se, kun tää kerran toimii. -5kg ja sit BMI normaali. Mä päätin et todellaki meen sinne 57kg asti ja jos mä sit viel kattosin, et kuin alas mun on mahdollista päästä. Noi niiko kokeiluna... Kiehtois aivan törkeesti. Kylhä mä muistan mite alhaal on oltu, mut ois halu nähä, pääsenkö vieläki alemmas.

Mikä täs sit kiehtoo niin paljo? Nautinko mä nii paljo siitä et asiat on mun kontrollis, et koukutun tähänki? Kyllä, mä pidän siitä et langat on käsissä ja kyllä, must tuntuu et mä tipahdan iha kokonaan sillon, ku ne ei oo. Mut miks? Johtuuko tää kaikki tosiaa siitä, etten tunne voivani olla rakastettu? Etten rakasta itteeni ja en voi siks antaa kenenkää rakastaa mua ja et pelkään antaa itestäni mitään, etten joudu kokemaan torjutuks tulemisen pelkoa? Mut mähä nimenomaa rakastan itteeni, siks mä teen tätä. Mä en vaa haluu olla läski enää!