Väärät kortit

Paino laskee taas, pikku hiljaa. Oon syöny pieniä annoksia ja se näyttäis nyt toimivan.

Täällä on päivästä toiseen ihan järkyttävä melu, mun pää ei kestä tätä enää. Koirat haukkuu ja lapset huutaa. Mä en jaksa enää kuunnella. Vastustamaton halu ampua aivot seinälle. Huusin mun miehelle, paiskoin tavaroita ja se alko raivoo, karjuin takas et katotko mieluummin tätä vai keräiletkö mun rippeet seiniltä.

Mä vihaan tän lähiön ämmiä. Kaikki on nii vitun täydellisiä. Ne kattoo mua oudoksuen, tuun muualta, tiedän. En oo kertonu niille itestäni paljoo ja nyt kun avauduin, nii ne kattoo viel oudommin. Miks mä vittu ees yritän selittää itteeni.

"On sulla kyllä todella vaikee tilanne ja ihan liikaa kaikkee."

Ihan tosi...

Mun psyka sano et sille selvis joskus parikymppisenä tää elämän epäreiluus. Et jotkut vaan saa huonommat kortit, kun muut. Kiitti nyt sit tästäkin.

Mitä sopulit tekee, ne juoksee mereen

En mä kertonu mitään mun ajatuksista. Mun elämä on nii vitu sekasi just nyt et en voi ku odottaa, mistä kaatuu seuraava lastilline niskaan. Siinäpä sitä puimista riittiki. Kyl se kysy kerran ku jauhoin eilisestä saikku reissusta, et mitä tunteita tää nyt mussa herättää "näin niiku meidän kesken". "Jos nyt vois sanoo ääneen, eikä mitään pahaa tapahtus, niin iha rehellisesti?"

Mä en oikein osaa suhtautuu siihe tätiin. Sillä on selkee käsitys mun flowsta ja se pätee mulle siitä, sit mä hermostun ja täräytän sille päin näköö taas jotain mitä se ei ois osannu ikinä odottaa. Plus et kehtas suositella vihanhallintaa, niiku ihan terapiana :D

En mä niitä asioita ääneen ihmisten naamalle sylje, enhä mä edes osaa puhuu säästä kaunistelematta. Mä annan ulospäin sen kuvan, et katon maailmaa ku jotai vadelmahattaraa, my little ponyt vaa lentää perseestä ja kaikki on nii saatanan lovablee. Se on vaa mun rooli. Siitä on tullu mun uus rooli ja mä luulen et jollai sairaalla tavalla se on alkanu muuttaa mun ajatusmaailmaa. Tässä tapauksessa ei siis niin sairaalla, mut mä oon nii tottunu mun ainaiseen pessimismiin ja pohjakosketuksiin, et mitä pidempää tää "seesteinen" jakso kestää, sen kovempaa mä alan pelkää sitä romahdusta.

Koska lopulta pohjalla kumminki on mun halu olla parantumatta. Mun mieli on ollu sekasi niin kauan ku mä muistan, et mitä vittua, jos mä tästä paranen?!?! Osa mustahan häviää sillon ja sit mä pelkään loppuikäni et se tulee takas. Ja jos musta tulis normaali niin... Hyi vittu. Oisha se kivaa, kai. Elää normaalia elämää. Niinku miten? Hukkumalla massaan? Koska näin tehdään.

Mä käyn nyt raapii tätä mustaa kangasta takasi tän häkin päälle, se häkki on mulle niin tuttu ja turvalline, et sieltä ulos kurkistamine tuntuu melkei syrjähypyltä mua itteeni kohtaan.

Usvapäät

Mä en ymmärrä, miks just mun pitää ottaa vastaan tää kaikki. Oon nii vitun kyllästyny olee aina se joka kantaa kaiken.

Mun broidi ratkes taas... Se oli istunu uudestaa kesän jälkee ja oli ilmeisesti jo kuivilla, mut sit taas. Mä en käsitä mikä sen vetää takas kiinni niihin aineisiin. Monesko kerta ku se on jo revitty kuiville, monesko vierotus, monennetko unettomat yöt... Eikä mikää riitä.

Ei riitä mullekaan enää, mä oon antanu taas kaiken valuu hukkaan. Mä oon syöny normaalisti. Ja tosiaan, se ei oo ees ahdistanu mua. Ja sehän se sit ahdistaa, kun ei ahdistakaan. Enkä oo mielestäni ees vaikee.

Huomenna psyka. Mitä mä nyt silleki sanon? Et oon miettiny muutaman kerran ajavani alas sillalta, halunnu lähtee kävelee jäälle ja oottaa ku se pettää? Ja se tekee mitä? Hälyttää apua jota mä en tarvii. Sit saan taas kärsii ihan poskettomasti siitä et avasin pääni heikkona hetkenä.

Mul on välillä ikävä mun masennusta. Se ruokkii luovuutta. Ajatukset pääsee iha uskomattomii sfääreihin, eikä mulla oo mitään rajaa. Ja se pimeys, se on niin kaunista. Pelottomuus, kun mikään ei tunnu enää miltään. Ei pelko, viha, rakkaus, nälkä, mikään. On vaan se tyhjyys. Mun ystävät vihaa mua sillon, ei kaikki, mut osa. Ne jotka ei ymmärrä. Ja ne jotka ymmärtää, oi mä niin rakastan niitä hedelmällisiä keskusteluja mitä saadaan sillon aikaan.

Mä uskon et vaan ne, ketkä on kokenu jotain järisyttävää elämässään, tietää mitä se oikeesti on. Ei nää perus pullamössö ämmät jotka oli niitä suosituimpii ja parhaimpii kaikessa. Mä en halua enää ikinä kuulua niihin, jotka vaan kattoo kauhuissaan niitä, jotka käy elämässään läpi kriisejä. Mä haluun olla loppuun asti se, joka ymmärtää et niide läpikäyminen on nii korvaamaton matka, et ei siinä voi kun kehittyy. En tykkää asettaa ketään jalustalle, mut kyl mä sen verran uskallan väittää et mä ja kaikki muut, jotka on kulkenu sitä vaikeempaa tietä, tietää elämästä pikkasen enemmän.

I'm back

Eilen mä juoksin. Ekaan kertaan kolmeen vuoteen, mä juoksin. Ja mä maksoin siitä taas kovan hinnan. En päässy aamulla sängystä omin voimin. Mun lonkka petti alta ja selkää särkee niin vitusti. Mut mä juoksin. Niin kauan et keuhkot huus apua ja sydän meinas räjähtää. Kun mä tulin kotii, mä pyörryin, kun heräsin, maistoin taas veren suussa. Siinäpä haistatin pitkät joka saatanan lekurille, joka väittää et mun juoksulenkit on fyysinen mahdottomuus. Mä pystyn!

Paino ei laske, mut ei kyl nousekaan. Tänään en enää syö ja huomenna vaan vihreitä. Tää on helppoo, kun pääsee takas moodiin. Mut miks ne retkahdukset vie mut niin pitkäks aikaa avovesille? Mun kestää ain tosi kauan päästä takas aallonharjalle. Mun itsekuri ei oo nii hyvä ku mitä sen pitäis olla.

Lihaksii särkee, eli juoksen siis tänäänki. Lonkka pettää, polvi luksaa ja selkä on kipeempi ku aikoihin, mut ei edes lääkärit voi määrätä et mun on oltava lihava. Ehei, siks mä jaksanki, iha vaa siitä ilosta et ne määrittelee, etten mä pysty. God, I love this...