Elossa

Mun elämä meni ihan uusiks.

Mun mies oli pettäny mua kesän aikana. Mä muutin pois, otin lapset. Mä oon taas täysin tuntemattomalla maaperällä, tuntemattomassa kaupungissa. Ja se helpottaa mua...

Mulla olis just kaikki edellytykset totaaliselle romahtamiselle, mut musta ei oo viel ikinä tuntunu siltä, et mä olisin näin elossa. Joo, mä olin melkei kuukauden syömättä, elin röökillä ja kahvilla, mut so not.

Mä sain mun oman tilan mistä ma aina haaveilin ja vaikka mä kuinka tätä pelkäsin, niin mun aavistukset oli oikeessa. Mä niin tarvitsen tätä. Se on se toinen ihminen joka multa on vieny sen ilman jota hengittää. Mä elin sitä ja meidän perhettä varten, hukkasin itteni ihan totaalisesti kaikkiin niihin vuosiin. Ei, en missään nimessä väitä et se aika olis ollu turhaa, onhan meillä lapset. Mut mä oon vaan niin kovasti yrittäny antaa kaikkeni ja annoinki, et unohdin itteni. Kun unohtaa ittensä, ei voi huolehtii muistakaan, kyl mä nyt lapset oon aina hoitanu.

Mä annoin sille ja se anto mulle, me vaan annettiin toisillemme olettaen et silleen siitä tulee hyvä. Me ei muistettu koskaan kysyy et mitä se toinen ois ollu vailla. Ja lopulta me katkeroiduttiin. Sen seitsemän vuoden katkeruuden mä purin kiireeseen, mun ex-mies pettämiseen. Ja mä olin vielä valmis antaa anteeks, mut sit ku toi vyyhti paljastu, mä nakkasin sormukset pöydälle ja skriivasin paperit. Musta pääsee kyl eroon, jos oikeesti haluaa, mä vaan silti väitän, et ei se ihminen tiedä vieläkään miten ison pyörän pisti liikkeelle. Se on hukassa ja yks ihmisraunio. Mut mä en haluu olla pitelee sitä enää pystyssä, mä en ota siitä ihmisestä enää koppia.

Mä elän nyt mulle ja mä opettelen et kuka todella on Lilian Karman takana, mitä se tyyppi haluaa ja miten se haluaa elämänsä elää. Ja mä uskon et saavutan sen ihan kaiken, koska niin toimii vetovoiman laki. Ite mä tän tilasin, joten ite mä täältä jatkan. Mä en vittu ikinä oo ollu näin elossa.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa... wait, mä olin mukana

Palasin lomilta. Niin paljo ehti tapahtuu kesän aikana, et en ees tiedä mistä alottaa.
Viikonloppuna oli ne häät. Ne häät jotka piti mua kiireisenä koko kesän. Oon toisaalta ilonen et ne on ohi, mut silti jotenki tyhjä olo.
Ne ihmiset oli siellä. Ne jotka hylkäs ja jätti mut. Ja me oltiin ku ennenkin. Huonoo läppää, liikaa viinaa, pienii palveluksii puolin ja toisin. Silti mikään ei oo niiku ennen.

Kai mun pitäis olla tyytyväinen, meil on kohteliaat välit. Sitähän mä toivoin... Nii varmaan, mä toivoin et voisin satuttaa niitä, vittu vähintää yhtä kovaa, ku ne satutti mua. Ne teki väärin, ne teki rikoksen ja luulivat etteivät ikinä jää kiinni. Ne yritti tuhota mut. Ja silti mä vittu ikävöin niitä!?!?! Sen hetken, must tuntu et kaikki on hyvin.
"Ei vitsi, ne kamat jäi kuivumaan sinne asuntolaan."
"No ei se mitää, kyl mä oisin ne tuonu sit mukanani." Ja perään kohteliaat hymyt. Vaik mä tiedän ettei niil oo mitään asiaa meidän tonteille eikä mulla niiden. Me tiedettiin varmaan molemmat, siinä ollessa, et ei tästä mitään tuu enää saamaan takas.
Ja niinku mä nautin siitä, kun ne ei aluks uskaltanu liikkuu ku seinien vieriä, ne ties et meidän koko jengi karttaa niitä ku ruttoo, kaikki tietää mitä ne teki. Sit mun oli vaan pakko tehä se alote. Hyväksyy ne siihen. Mä luulen et tää oli nyt vaan se joutsenlaulu. Mul on tosi haikee fiilis vaik ne on jo kaks vuotta sitte poistunu mun elämästä. Ei muilla oo, mut me sentää asuttii yhes ja oltii toistemme ainoot ystävät. Mun pitää vaa oppii päästää irti. Silti osa must toivoo, et kyl vielä joskus.

Mä nään siit unia. Mulle sanottii, et sillon ku näät toisest unia nii teidä sielut on yhdes jossai toisessa ulottuvuudessa. Tosi kaunis ajatus. Unissa kaikki on nii helppoo.

Mä aloin myös syömää kunnolla loman aikaa. Kaike luomuna. Kasviksii ja rasvoja. Mun paino on siis jo normaalis. Lihoi en oikee osaa syödä, mut kananmunat menee, samoi pähkinät. Ja aamusin Bulletproof kahvi. Sillä vetää jo pitkälle päivää, eikä oo mitää himoja. Tää on outoo, mut toimii. En ees kytänny vaakaa ja sit ku tulin kotii, nii olinki paljo kevyempi. Täst on iha hyvä jatkaa.

Kun vois aloittaa kaiken alusta

En mä osaa tätäkää enää. Mun masennus alkaa palaamaan, just sillon ku hoitsut on lomilla.

Mä en haluu liikkuu missään, mä piiloudun sisälle vaik ulkona on kaunis sää ja kaikkee. Miks en mä voi vaan olla normaali?

Mun elämä on päivästä toisee tätä samaa, mä kuollakseni haluun muutosta, mut en mä tiedä mitä. Tavoitteet lipuu läpi sormien, pitäis osata löysätä ja opetella rakastaa itteensä sellasena kun on. Mut mitä rakastettavaa mussa on?

Bootcamp of them all!

Mä lähen tänää läskileirille. Siis just sellaseen mestaan mis kaikki sun suupalat katotaan tosi tarkkaan ja mis piiskataan sut kyl liikkeelle. Personaltrainereist parhaimman luokse. Mun mutsille...

Mä oon löysäilly täs nyt kohta pari viikkoo ja saanu kolme kiloo takas -.-
Tää ei käy ja tähän ei auta ku pahin mahollinen shokkihoito ja sen jos minkä mun mutsi osaa. Se on pahempi piskaa ku itse Ana koskaan, se ei tunne armoo eikä pelkää sanoo suoraan ku näkee et paikat hyllyy.

Ja ai että mä pelkään sitä ämmää, se saa mut ihan uskomattoman itsevihan, huonommuuden tunteen ja joskus jopa itsemurhan partaalle. Se saa mun itsetunnon laahaamaan pohjalukemissa ja tuntemaan mun oloni heikommaks kun koskaan. Enkä tiedä onko tää nyt kovi fiksuu lähtee sinne pariks viikkoo, mut jos se nainen jotain ymmärtää niin sen et ennemmin mä vaikka kuolen, ku oon ylipainoinen...

Se viha, minkä se synnyttää ees pelkällä läsnäolollaan on aina saanu mut puskee kovemmin. Mun on pakko näyttää sille, näyttää mulle, et mä pystyn taas.

Mä muistan nii hyvin ilmeen sen naamalla sillon, kun mä olin päässy alimpaan painoon ikinä. Mun voitonriemun ja ällistyksen sen silmissä, kun sen lihava tytär oliki kerranki elämässään pienempi ku se ite! Ja mä niin aion tehdä sen taas, ahahahahaaaa, mua oikeesti jo ihan naurattaa ääneen, ku oon nii voitonvarma tästä!

Hyvää kesää kaikille, nauttikaa vaik ei nää ilmat nii lämpimii viel ookaan. Ottakaa kaikki irti, tehkää kaikkea sitä mitä kylmä talvi ei meille suo. Naurakaa, valvokaa myöhään ja seuratkaa sitä, kun aurinko ei laskekaan <3

En mä malta!

71,6kg... Että ottaa pannuun. Ketoo enää kaks päivää jäljellä ja mä niin uskoin et pääsen siihen normipainoon, mut mite mä nyt taikosin itestäni sen kolme kiloo pois kahes ja puoles päiväs?!?! En mitenkää. Paino putoo tosi hikisesti -300g/pvä. Miks helvetissä tää on näin hidasta???

Mua vituttaa. Ei mulla oo enää ees nälkä, oon syöny sen yhen salaatin päiväs ja aamurahkan sekä juonu ne kaks kuppii kahvii aamusin. Mietin et alanko taas paastoomaan..? Nyt se ois helppoo, ketoosi valmiiks päällä ni ei tuu ees oloja siin alussa. Ei se silti putois varmaa yhtää sen nopeemmin. Miten tää oli aiemmin nii paljo helpompaa, miks helvetissä mä en onnistu täs nyt!!!???

Kävin tänää uudella salilla. Treenitaukoo on kestäny reilusti yli vuoden. Nyt mul on hullu palo sinne takas. Mä haluun rasvat minimii ja lihakset näkyvii, en varsinaisesti lisää massaa. Katoin kaverii iha kateellisena, se oli nii tikis. Kyl mä päätin et mäki viel oon, mä vaan toivosin et ne tulokset näkyis paljo nopeemmin...

Missä keto?

Oon siis ketoillu nyt viikon. Olo on ku ketoosissa, paino kyl putoo tosi hitaasti, mut putoo silti ja suussa on se tuttu imelän ja raudan sekanen maku. Kävin silti hakee ketostixejä (en muista kui se kirjotetaa) eikä ne kyl anna mulle ees heikkoo ketoosii :O Siis oonko mä jo nii kujalla et kuvittelen tän kaiken? Labroissa kyl näky taas ketoaineita, mut oonko mä nyt jotenki torpedoinu tän siin välissä? Jos oon ni en kyl tiedä et mite hitos, mies kaataa yöllä salaa sokerii luukust sisään... Hyi hitto mikä ajatus.

Mut sama kai se, kun tää kerran toimii. -5kg ja sit BMI normaali. Mä päätin et todellaki meen sinne 57kg asti ja jos mä sit viel kattosin, et kuin alas mun on mahdollista päästä. Noi niiko kokeiluna... Kiehtois aivan törkeesti. Kylhä mä muistan mite alhaal on oltu, mut ois halu nähä, pääsenkö vieläki alemmas.

Mikä täs sit kiehtoo niin paljo? Nautinko mä nii paljo siitä et asiat on mun kontrollis, et koukutun tähänki? Kyllä, mä pidän siitä et langat on käsissä ja kyllä, must tuntuu et mä tipahdan iha kokonaan sillon, ku ne ei oo. Mut miks? Johtuuko tää kaikki tosiaa siitä, etten tunne voivani olla rakastettu? Etten rakasta itteeni ja en voi siks antaa kenenkää rakastaa mua ja et pelkään antaa itestäni mitään, etten joudu kokemaan torjutuks tulemisen pelkoa? Mut mähä nimenomaa rakastan itteeni, siks mä teen tätä. Mä en vaa haluu olla läski enää!

Jospa vielä joskus

Mä paastosin. Mun keho alko rapistuu. Huulet rohtu, suussa maistu veri ja ikenet vuos verta. Mä tärisin ja sain suonenvetoja. Heräilin yöllä ja vapisin lisää... Ihanaa <3

Sit tuli vappu ja mä söin ja join, ah mis kännissä mä olin. Ja se krapula. Hitto se rankasi.

Ja se vapun vapaasyönti päivä ja toinen, veny viikoksi, joka veny toiseksi. Nyt oon takas ruodussa. Mut mä oon niin väsyny. Pudotan muutaman kilon ja syön ne taas takas. Oon niin loppu tähän.

En mä silti lopetakaan, kesä on täällä ja on helpompi liikkuu ulkona. Aion päästä omaan ihannepainooni, sanon omaan siks et se on mun päähänpinttymä. 57kg. Ja kun mä pääsen siihe, mä meen vielä alipainon rajalle ja sen alle. Mun tarvii taas saada tuntee se <3

Laskin et oon tän blogin aikana pudottanu reilu 12kg. Senhä pitäis motivoida, eikö juu?

Oon nii väsyny etten jaksa ees kirjottaa, luettavia tekstejä on kasaantunu hurjasti, mut tuntuu ettei aika riitä ees lukee niitä. Mut kyl mä tästä pikkuhiljaa, mä haluun tietää mitä muille kuuluu, koska jos joku nii tää paletti pitää mut kasassa.

Vaik rakastan aurinkoisia päiviä niin vihaan sitä et sillon tekee aivan pirusti mieli jäätelöö o_O Jouduin jo miehelle sanoo et ei nyt saa sekään syödä, kun muute mulle tulee himot ja mä sorrun. Se katto oudosti, mut ei sanonu mitää.

1,5 viikkoo

Niin, sen aikaa oon ollu nyt paastolla. Ja mun paino ei haluu laskee. Hikiset -2,3kg. Miksi helvetissä kysyn minä??? Nälkää ei oo ollu enää aikoihin, mut nyt pitäis vappuna osallistuu nyyttäreille. Voin siis huoletta viedä omat eväät ja nakertaa niitä, kun on näitä tuntemattomia taas joukossa. Ja sokerittomat juomat sekä tietysti järjen ihanasti vievä kossu-vichy.

Ostin kaappiin keittoja, et voin huomenna vähän syödä ettei sit mee tosi huonoon kuntoon heti (nolo yrjöö jo ysin maissa, ku muut vasta alottelee) En vaa tiiä tuleeko syömisest mitää.

Tein eile sämpylöitä. En syöny. Mut tänää, otin puolikkaan, voitelin sen ja aloin syömään. Nielaisin palan ja toisen, pureskelin sitä loppuu ja tungin kokonaan suuhuni, eli ruuan himo on, sit ku makuun pääsee. Mut mä tein siitä vaan suussani pallon ja sylkäsin roskikseen... Piti saada tuntee se ruuan maku suussa ja pureskella jotain muutaki kun purkkaa. Mut sit tuli stoppi. En vaa voinu nielasta. Tuli hätä, et mitä vittuu mä täs just teen?!?! Ja sen jälkee ihan sama. Mitä vittuu mä just tein?!?!

Mä oon taas jossai ihan muualla. Koko huhtikuu on ollu ihan helvettii. Mun stressitasot on pilvissä ja mä vaan huudan täällä. Tai sit murjotan omissa oloissani ja nimenomaa oloissani.

Missä mä niiku oon?

Mä oon ollu jossai sumussa taas ton pääsiäisen jälkee. Silt reissulta tarttu muhun 3kg ja nyt ne on lähteny, korkojen kera. Mul on enää 8kg normaalipainoon. Se on liikaa, mut kumminki vähemmä ku viimeseen kolmeen vuoteen.

Mä oon alkanu lenkkeilee aamusin ja tuntuu et se on taas tehonnu. Unet on parantunu ja painoki alkanu valumaan. Mun syömiset on ollu sen helvetin loman jälkee iha mitä sattuu, mä jos nyt pitäsin pienen ketoosin ni noi kilot lähtis 1,5vkos... Mut musta tuntuu etten mä jaksa...

Siis mitä ja vittua!!!! Mä en jaksa laihduttaa, vaik on viel ylipainooki!!!?!?

Oon vaa nii loppu. Tää huhtikuu on ollu ihan hirvee. Mua on vaa stressannu enemmän ku vuosiin. On käyny kavereit kyläs, mä oon liikkunu taas enemmän. Oon suunnitellu niitä häitä ja tänää olin yhe kaverin juhlis. Mä katoin niit muita ihmisii. Iha normaaleit. Opiskellu itellee hyvät ammatit, reissannu paljon, ollu vaihdoissa, kaikki laihoja ja kaikilla jotai kiinnostavii harrastuksii.

Mikä mus on vikana, miks en mä sopeudu mihinkää?!? Mua vaa säälitää tollasis piireissä, mut silti musta olis nii kiva hengailla joskus iha normaalienki ihmisten kans... Vaik mä aina ahdistun siitä, mut ku välil ois vaa nii kiva olla normaali. Mun pää vie mut välillä nii deeppeihi sfääreihi, et muut vaa kattoo oudosti ja jollai tapaa pelonsekasil silmil, et se ulkopuolisuuden fiilis vaa vyöryy yli. Eikä mul oo ees mitää tilannetajuu tollasis paikois mis oon yhtää paineen alasena. Siis oikeesti. Muut juttelee jotai hauskaa ja mulle tulee mielee kertoo kui mun koira paskansi mun valkeen nukkamaton, tai kui mun mielestä on iha normaalii et ihmisel on itsetuhosii ajatuksii. What the F, älä puhu tollasii seurassa!!! Sit mun on vaa parempi olla hiljaa. Mä en oo hiljane ihminen, mut en mä voi puhuakaan ku kaikki säikkyy. Plus et jollai tapaa mä oon ilonen siit et mun maailmankatsomus on mitä on, enpähä pety nii kovasti, ku tullaa alas.

Enimmäksee tää homma on mulla hanskassa ja mä tunnen itteni, mut nää kohtaukset on sellasii, et ne yllättää välil mut itteniki. Mä en oo ikinä varsinaisesti halunnu olla normaali, mut sit välillä mä antasin mitä vaan et voisin elää tätä näitten mannapuuroarkee.

Asettelin ne vartaisiin ja tuikkasin tuleen

Mua pelottaa. Vaaka oli taas aamulla -500g eilisestä (jej, paasto toimii) mut siis se ei pelota. Vaan et mä sorrun koht ahmimaan. Oli tänää jo tosi lähellä. Jääkaapis oli makaronilaatikkoo ja mä en voi sille mitää et närpin niit kovii makaroonei siitä päältä ja tänää mä sen sit tein...ja viel kolme kertaa.

Mä pelkään et se kontrolli pettää. Sit mun pitäis taas alkaa kaikki alusta. Mä vihaan sitä. Ja sitä epäonnistumisen tunnetta. Ja jos mä ahmisin nii mite hitos mä sen saisin pois, miten pahasti keho sen nappais sen moskan itteesä ja kui kauan pitäis taas puskee et sen painon sais lähtee alas???

Se ei vaan oo vaihtoehto. Mä en siis sorru.

Mun ahdistuksel ei oo koht enää rajoja. Se tuntuu taas jo fyysisenä, mun henki salpaantuu ja rintaa puristaa. Mä vaan vajoon syvemmälle ja syvemmälle, eikä kukaan voi mua sielt auttaa pois. Toisaalt oon kyl huomannu et ei täs kukaa juuri yritäkää, mä alan olla jokaiselle taas vaan se ihan yks lysti. Ne kuormittaa ja venyttää, puskee lisää paskaa ja paineita joka suunnasta. Eiks ne muista mite mulle käy, ku mä tipahdan? Ei ku ei ne vaa enää välitä. Ne vaa ajattelee et nyt on niide vuoro. Nii ku aina. Se on aina jonku muun ku mun vuoro.

Pitäis olla viisas ja sanoo et en mä hei nyt pysty, mut ei must oo siihenkää. Mua nii vituttaa et osaan olla just tällane pelkuri, et sit ruikutan elämääni ja vitutustani jossai blogissa, mut ei must oo mihinkää tuol ulkopuolel.

Joskus oon nii vihane et käyn niitä tilanteit läpi ääneen, koht huomaan karjuvani kämpäs suoraa huutoo jolleki, joka ei siis oo ees läsnä. Kai se sit on terapiaa seki. Ja sit ne hetket ku oon joku iha toinen. Luon menneisyyden iha erilaiseks ja näyttelen kohtauksii siit mite asiat sujuis silleen, et saisin syöstyy ulos kaiken ja joskus vähä enemmänki. En mä kyl terve oo...

Just a little lie

Ja sehän oli! Pienempi kuin kahteen vuoteen!

Olin aamulla niin onnessani... hetken. Sit se taas vaan vyöry päälle. Ei tää vielä mikää tuulettamisen aihe oo. Älä nyt liikaa innostu, joo se on hyvä alku, mut ennen kaikkea, se on alku. Mut mä luulen et sain silti jonku sellase vaihteen päälle, ettei tää draivi loppuis. Viikoloppu näyttää. Toine vkl täällä jolloin en vedä perinteisii "lauantai mättöjä". Oi kyllä, ne on ollu meillä tapana niin kauan ku muistan. Mut ei mun tee enää ees mieli (no kyllä välillä tekee ja tosi kovasti) ku huomasin taas pitkä ajan jälkee mite paljon parempaa saa tilalle, ku muistaa vaan pitää itsekurin.

Eikä tarvi enää pelkää et joutusin syömää missään pääsiäisenäkää, se mun kaveri sano kans olevasa laihiksel. En vaa tiiä mitä siitä pitäis ajatella, viimeks se joutu letkuihin. Kai mä vähä kattelen et miten se sen dieetti kulkee.

Tuntuupa kaksnaamaselta. Olla huolissaan toisesta vaik ite sekoilee tälleen. Mut mä kyl rakastan tätä sekoiluu. Ja vihaan valehteluu.

Oon oikeesti tosi paska valehtelee, en ikinä onnistu siin... MUTTA, kun on kyse mun syömisistä nii mus herää joku iha toine persoona joka valehtelee silmät ja korvat täytee ja kaikille. Mä inhoon sitä puolta mussa...

Pienesti pyörryksissä

Se euforia kun sun vanhat vaatteet lepattaa sun päällä. Mä oon niin sekasi ja niin onnelline samaan aikaan.

Kelasin eile hetken, et mitä jos alotan vaan taas syömään pieniä annoksia useesti päivässä. Sit heräs pelko. Mun keho on jo nii nälkiintyny et se varastois kaiken. Joten pienensin kaloreita entisestään.

Ja tän aamun vaatteiden sovitusten jälkeen, päätinki jatkaa paastolla, mut tällä kertaa en sillä ajatuksella et rankaisisin itteeni, vaan nyt mä palkitsen. Kävin kattoo painon äske, se oli jo -100g aamusta, eli huomen aamulla.... Mun paino tulee olemaan pienempi ku kahteen vuoteen <3

Tähä jää nii kovasti koukkuun, etten mä todellakaa haluu täältä ulos. Mut mua pelottaa aivan hiton paljo pääsiäinen. Me mennään sukulaisille koko pääsiäiseks ja mä oon sopinu kaverin kans bileillan pitkäst aikaa. En pelkää ees sitä et mun itsekuri pettäis vaan sitä et miten mä saan tän salattua siltä. Mä vietän sen kans vuorokauden. Mite mä muka voin olla syömättä, ku se ite vetää mättöö? Se alkaa heti aukoo siitä etten syö ja tuputtaa sitä ruokaa. Sitä vituttaa nähä ku mä laihdun.

Porukoille en ees jää yöks, ne ei tajuu sit mitää ja mutsi, noh... Se on aina kannattanuki mieluummi syömättömyyttä ja pahin mitä se vois tuputtaa ois porkkanat :D Miehen porukat. Sen mutsi on kyl kans yrittäny laihduttaa vähintää koko sen 6 vuotta ku me ollaa yhes oltu, et sille ku sanoo, et sori, mun dieetti ei salli ni se ei ees tyrkytä.

Mut toi frendi on paha. Pitää varmaa ostaa jotai turvaruokii mukaa ja sit vaa juoda nii vähä ettei tuu oloja seuraavaks päiväks. Ja tietysti juottaa se nii pahasti ettei se älyy.

-3,2kg

Mun päässä humisee. Huomaan et kroppa on vajonnu ketoosiin, mä maistan sen suussa. Unet on vähentyneet, nukun ehkä 6h yössä ja herään silti virkeenä, mut sit iskee jysäri ja heikotus. Pyörryttää ihan koko ajan, mut pystyn silti juoksee.

Oon laskenu sekä kalorit, et hiilarit. Mietin vaa et miten hitos pystysin saada tosta aamukahvista hiilarit ja rasvat vähemmäks? Siirryin käyttää rasvatonta maitojuomaa (ei, en juo kahviani mustana) ku siin o vähemmä hiilareit ku normi rasvattomassa. Vaihtasin sok.tomiin energiajuomiin, mut hampaat menee iha helvetin kipeeks niistä, eikä sit pysty syömään purkkaa.

-3,2kg täl viikolla. Vituttaa, ku oon pystyny parempaanki. Pitäiskö liikkuu viel enempi? Päivittäin on tunti juoksuu ja toine lihaskuntoo. Ei vissii riitä tai sit en tee tarpeeks tehokkaasti.

Mua ahdistaa tuleva kesä. Mun entiset ystävät jotka puukotti mua selkään, on tulossa häihin joissa oon kaasona. Mun pitää olla siis samoissa polttareissaki niiden kans. Haluisin vaa jättää menemättä, mut sit se ois voitto niille ja saisvat taas puheenaiheen. Mut ainaki voin olla kesällä jo paljo laihempi, kuin ne porsaat ikinä! Siitäki tod.näk. vääntävät vaan jutun et mun asiat on pakko olla vitu huonosti. Haha, mut eikös ne oo? :D En silti oo ikinä ollu nii mielenköyhä ku ne yhteensä.

Turhauttaa

Mun A.I.T kusee ja pahasti. Mä en enää syö läheskään niitä kalorimääriä, mut mun paino ei silti putoa. Ja believe me, mulla on pudotettavaa. Paljon.

Siks mä itseasiassa kirjotan tätä anonyymisti. Jos kukaan koskaan näkis mut irl, ei ikinä uskois et mul on ikinä ollu mitää sh:ta. Ei. Mus ei oo jäljellä yhen ainoota laihaa kohtaa. Mä en voi käsittää mite ihmine voi päästä lihoo näin lyhyessä ajassa. Ja mite ihmeessä se ei enää lähe pois vaik tekis mitä. Joo, tiiän, läski istuu tiukassa, mut mä en ymmärrä, kui se ennen lähti ja nyt ees samoilla keinoilla, vaaka irvistelee samoja lukuja päivästä toisee. Parin kilon heittoja alas ja sit taas takas ylös.

Mut fuck it, mä vedän vaikka loppu ikäni vajaal 200 kcal päivässä. Jos ei kerran laske niin ei se kyl prkl noilla voi noustakaan.

Ei nii mitään

Mua ahdistaa. Ahdistaa niin paljon. Maha kurnii, mä kuulen sen metelin niin kovaa. Mun mieskin kuulee.
"Onko nälkä?" se kysyy.
Ei ole ja on, iha vitun kova nälkä. Mut kun mun paino on taas pudonnu nii enhä mä voi syödäkään. Nii, mä syön sillon kun mun paino ei putoo, koska mä ajattelen et ihan sama. Mut kun mä saan sen lähtee alas, niin alkaa syömälakko. Sit mä näännytän niin kauan, kunnes ratkeen, eikä mulla oo enää mitää rajaa. Tänää oli jo lähellä. Ostin mandariineja. Paha paha paha, koska ne on niin hyviä. Ja ostin myös sipsejä. Enkä mitää pientä pussii. Ahmin niitä ihan sairaasti. Muuta en sit tänää syökään. Huomasin et, kun muistan vaan juoda sen reilut 3l vettä päivässä niin lasku jatkuu.

Mun päässä hälisee taas. Hirvee jysäri ollu koko päivän. Mietin et lähtisinkö lenkille. Ois kiva juosta keuhkot kipeeks ja veren maku suuhun.

Ne kaikki sanat on jo joskus sanottu

Tulin just psykalta. Ai, että mä oon taas niin täynnä vihaa. Mä vaan kiukuttelin siel ku pikkunen kakara, mut mun vaa otti nii paljon päähän! Ne samat neuvot ku aina ennenki. Kui mun pitäis puhuu, miten ajatella, miten tehdä ja mitä.

Mä oon käyny noi samat keskustelut läpi vuodesta toiseen. Entä jos mä vaan oon juuttunu tälle kehälle, enkä vaan ikinä pääse pois? Havahdun taas 10 vuoden päästä et: Ei hitto, vieläki tätä samaa paskaa.

Mun dieetti alko iha jees, vaik en tarkkoi kaloreit tiiä nii sen et ei ainakaa menny yli ja alitus tuskin koskaa haittaa...? Voi ku mä saisin tän masennuksen kanavoituu tohon ruokahaluun. Mä en ymmärrä miks mulla pitää olla nälkä.

Hitto, mä kun saisin itteni kuihtumaan! Siinä mul oliski suunnitelma. Sithän mä kuolisin. Kun pumppu vaan pettäis. Mä pääsisin pakoon, lentäsin pois. Eikä mun tarviis enää ikinä tuntee tätä kipua. "Toi on just se fantasia, mitä monet mietii." Fuck off, mä tulen olee se joka sen toteuttaa!

Jää, älä jää

Mä tulen sairaaksi täällä. Vaikka sairas mä oon aina ollukin. Ihan ku oisin silti saanu pidettyy itteni kasassa jo jonkun aikaa. Mut mä en vaan jaksa enää. Mä en jaksa sitä et ihmiset pyörittelee silmiään tälle. Enkä mä enää kestä tätä painettakaan.

Mun isä ei uskalla soittaa mulle enää, eikä sisko käydä kylässä. Mä taisin olla sillekin liikaa. Mut ehkä ihan hyvä, en mä enää varmaan jaksais niille mitään selittääkään. Haluisin vaan ajaa ojaan. Antaa mennä, koska miks mä räpistelisin pysyäkseni pinalla? Pohjaan mua viedään kumminkin, miks mä en vaan saa olla rauhassa?

En mä jaksa ettii mitään syyllisiä, tuskin tähän sellasia lopulta onkaan. Mun omat asenteet mut tähän tuo kerta toisensa jälkeen ja mä vaan väsyn yrittäessäni opetella niistä irti. Oi sitä euforiaa mikä tulee siitä ajatuksesta et vaan pakkaan laukkuni ja nostan rahat tililtä, otan taksin kentälle ja valkkaan vaan mihin lähen. Enkä kertois kellekään.

Mut sit iskee se pelko. Mitäs sit, kun mut löydetään. Joutusin kasvotusten niiden kanssa kenet jätin. Ja joutusin huomaamaan, et täällä on asiat sujunu silti, muut on silti jatkanu ja saanu asiansa hoidettuu. Se turhuuden tunne, kun älyisin et mun pako, ei jättäny niille muuta, kun epätietoisuuden. Ei ne mua tarvii, mä vaan uskottelen olevani ainoo joka tätä paskaa kykenee pyörittää. Sit ne huomais, miks mä pakenin, koska tää on raskasta. Ja ne halveksis mua, koska mä jätin kaiken ja koska mun vaan pitää jaksaa.

Siks mut valtaa se itsetuhoisuus. Kun mä kuolisin niin mun ei tarviis enää kohdata sitä halveksuntaa. Mä vaan pääsisin pois. Mä tiedän et olisin itsekäs, enkä vaan siks et "itsemurha on maailman itsekkäin teko." Toi ikivanha fraasi saa mut melkein nauramaan, kaikki sitä kylvää, mut kukaan ei sisäistä mitä se tarkottaa. Vaan mä oikeesti pesisin käteni tästä, jättäsin jälkeeni ihmiset ihmettelemään et miks ja mun miehen hoitaa tätä paskaa. Jospa se sit sais apua. Jospa ne sit löytäis tän.

Mulle on aina tolkutettu et mun pitäis osaa ajatella itteeni välillä. Sit, kun mä niin teen ni ei sekää kelpaa. Tajuutteko te oikeesti miten vitusti te multa vaaditte?!?! Mun on oltava täällä kaikkia varten ja mä en silti oo keltään koskaan mitään vaatinu. Niin mitä jos kerranki antaisitte mulle jotain? Mun pitäis osata pyytää aikaa itelleni. ON SE VITTU KUMMA!!!?! Sit kun pyydän nii mulle suututaan. Ja se on ihan sama kelle mä siitä sanon, tää toistaa samaa kaavaa. Miks ei ne vitun ihmiset älyy ite ajatella, et noh, enpä nyt tänään rasita sitä. EI, kun mun pitää vittu osata ite sanoo et en jaksa ja sit mulle paiskotaan luuria et: Ei vittu sitte! Soiota sit, kun sattuu neidille sopimaan!

Mä oon niin kyllästyny tähän paraskaveri järjestelmään, eikö me tästä päästy jo ala-asteella. Kaikki kuvittelee olevansa toiselle jotain helvetin spessuu ja sit kun huomaa et: Kyllä, tarkoitin myös sinua, kun sanoin etten halua et minulle soitellaan! Niin vedetään palollita nokkaan. Tää on seurannu mua aina. Opettele kertomaan mille tuntuu ja sen jälkeen pitääki jo osata kattoo peiliin. En mä vittu jaksa...

Huomenna alkaa uudella tarmolla A.I.T. 30 päivää ei oo paha, ostin jo wokit valmiiks. I'm so gonna do this shit!

Väärät kortit

Paino laskee taas, pikku hiljaa. Oon syöny pieniä annoksia ja se näyttäis nyt toimivan.

Täällä on päivästä toiseen ihan järkyttävä melu, mun pää ei kestä tätä enää. Koirat haukkuu ja lapset huutaa. Mä en jaksa enää kuunnella. Vastustamaton halu ampua aivot seinälle. Huusin mun miehelle, paiskoin tavaroita ja se alko raivoo, karjuin takas et katotko mieluummin tätä vai keräiletkö mun rippeet seiniltä.

Mä vihaan tän lähiön ämmiä. Kaikki on nii vitun täydellisiä. Ne kattoo mua oudoksuen, tuun muualta, tiedän. En oo kertonu niille itestäni paljoo ja nyt kun avauduin, nii ne kattoo viel oudommin. Miks mä vittu ees yritän selittää itteeni.

"On sulla kyllä todella vaikee tilanne ja ihan liikaa kaikkee."

Ihan tosi...

Mun psyka sano et sille selvis joskus parikymppisenä tää elämän epäreiluus. Et jotkut vaan saa huonommat kortit, kun muut. Kiitti nyt sit tästäkin.

Mitä sopulit tekee, ne juoksee mereen

En mä kertonu mitään mun ajatuksista. Mun elämä on nii vitu sekasi just nyt et en voi ku odottaa, mistä kaatuu seuraava lastilline niskaan. Siinäpä sitä puimista riittiki. Kyl se kysy kerran ku jauhoin eilisestä saikku reissusta, et mitä tunteita tää nyt mussa herättää "näin niiku meidän kesken". "Jos nyt vois sanoo ääneen, eikä mitään pahaa tapahtus, niin iha rehellisesti?"

Mä en oikein osaa suhtautuu siihe tätiin. Sillä on selkee käsitys mun flowsta ja se pätee mulle siitä, sit mä hermostun ja täräytän sille päin näköö taas jotain mitä se ei ois osannu ikinä odottaa. Plus et kehtas suositella vihanhallintaa, niiku ihan terapiana :D

En mä niitä asioita ääneen ihmisten naamalle sylje, enhä mä edes osaa puhuu säästä kaunistelematta. Mä annan ulospäin sen kuvan, et katon maailmaa ku jotai vadelmahattaraa, my little ponyt vaa lentää perseestä ja kaikki on nii saatanan lovablee. Se on vaa mun rooli. Siitä on tullu mun uus rooli ja mä luulen et jollai sairaalla tavalla se on alkanu muuttaa mun ajatusmaailmaa. Tässä tapauksessa ei siis niin sairaalla, mut mä oon nii tottunu mun ainaiseen pessimismiin ja pohjakosketuksiin, et mitä pidempää tää "seesteinen" jakso kestää, sen kovempaa mä alan pelkää sitä romahdusta.

Koska lopulta pohjalla kumminki on mun halu olla parantumatta. Mun mieli on ollu sekasi niin kauan ku mä muistan, et mitä vittua, jos mä tästä paranen?!?! Osa mustahan häviää sillon ja sit mä pelkään loppuikäni et se tulee takas. Ja jos musta tulis normaali niin... Hyi vittu. Oisha se kivaa, kai. Elää normaalia elämää. Niinku miten? Hukkumalla massaan? Koska näin tehdään.

Mä käyn nyt raapii tätä mustaa kangasta takasi tän häkin päälle, se häkki on mulle niin tuttu ja turvalline, et sieltä ulos kurkistamine tuntuu melkei syrjähypyltä mua itteeni kohtaan.

Usvapäät

Mä en ymmärrä, miks just mun pitää ottaa vastaan tää kaikki. Oon nii vitun kyllästyny olee aina se joka kantaa kaiken.

Mun broidi ratkes taas... Se oli istunu uudestaa kesän jälkee ja oli ilmeisesti jo kuivilla, mut sit taas. Mä en käsitä mikä sen vetää takas kiinni niihin aineisiin. Monesko kerta ku se on jo revitty kuiville, monesko vierotus, monennetko unettomat yöt... Eikä mikää riitä.

Ei riitä mullekaan enää, mä oon antanu taas kaiken valuu hukkaan. Mä oon syöny normaalisti. Ja tosiaan, se ei oo ees ahdistanu mua. Ja sehän se sit ahdistaa, kun ei ahdistakaan. Enkä oo mielestäni ees vaikee.

Huomenna psyka. Mitä mä nyt silleki sanon? Et oon miettiny muutaman kerran ajavani alas sillalta, halunnu lähtee kävelee jäälle ja oottaa ku se pettää? Ja se tekee mitä? Hälyttää apua jota mä en tarvii. Sit saan taas kärsii ihan poskettomasti siitä et avasin pääni heikkona hetkenä.

Mul on välillä ikävä mun masennusta. Se ruokkii luovuutta. Ajatukset pääsee iha uskomattomii sfääreihin, eikä mulla oo mitään rajaa. Ja se pimeys, se on niin kaunista. Pelottomuus, kun mikään ei tunnu enää miltään. Ei pelko, viha, rakkaus, nälkä, mikään. On vaan se tyhjyys. Mun ystävät vihaa mua sillon, ei kaikki, mut osa. Ne jotka ei ymmärrä. Ja ne jotka ymmärtää, oi mä niin rakastan niitä hedelmällisiä keskusteluja mitä saadaan sillon aikaan.

Mä uskon et vaan ne, ketkä on kokenu jotain järisyttävää elämässään, tietää mitä se oikeesti on. Ei nää perus pullamössö ämmät jotka oli niitä suosituimpii ja parhaimpii kaikessa. Mä en halua enää ikinä kuulua niihin, jotka vaan kattoo kauhuissaan niitä, jotka käy elämässään läpi kriisejä. Mä haluun olla loppuun asti se, joka ymmärtää et niide läpikäyminen on nii korvaamaton matka, et ei siinä voi kun kehittyy. En tykkää asettaa ketään jalustalle, mut kyl mä sen verran uskallan väittää et mä ja kaikki muut, jotka on kulkenu sitä vaikeempaa tietä, tietää elämästä pikkasen enemmän.

I'm back

Eilen mä juoksin. Ekaan kertaan kolmeen vuoteen, mä juoksin. Ja mä maksoin siitä taas kovan hinnan. En päässy aamulla sängystä omin voimin. Mun lonkka petti alta ja selkää särkee niin vitusti. Mut mä juoksin. Niin kauan et keuhkot huus apua ja sydän meinas räjähtää. Kun mä tulin kotii, mä pyörryin, kun heräsin, maistoin taas veren suussa. Siinäpä haistatin pitkät joka saatanan lekurille, joka väittää et mun juoksulenkit on fyysinen mahdottomuus. Mä pystyn!

Paino ei laske, mut ei kyl nousekaan. Tänään en enää syö ja huomenna vaan vihreitä. Tää on helppoo, kun pääsee takas moodiin. Mut miks ne retkahdukset vie mut niin pitkäks aikaa avovesille? Mun kestää ain tosi kauan päästä takas aallonharjalle. Mun itsekuri ei oo nii hyvä ku mitä sen pitäis olla.

Lihaksii särkee, eli juoksen siis tänäänki. Lonkka pettää, polvi luksaa ja selkä on kipeempi ku aikoihin, mut ei edes lääkärit voi määrätä et mun on oltava lihava. Ehei, siks mä jaksanki, iha vaa siitä ilosta et ne määrittelee, etten mä pysty. God, I love this...

Mä vajosin

En tiiä mitä tapahtui. Mua ahdisti siellä risteilyllä aivan saatanasti.

"Hei, Lilian, sä et kyl oo syöny koko päivänä mitään!"

Ja sithän mä söin. Vedin täyden lautasen paskaa naamaan...ja toisen...ja kolmannen...aloin juomaan ja humalluin. Unohdin mun ahdistuksen kokonaan.

Seuraavana päivänä mä taas söin. Koko tän viikon mä oon vaan syöny. Ja mua pelottaa kirjottaa tätä. Mun paino oli noussu kaks kiloo.

Miks mä pilasin tän?

Mun annokset on ollu kyl pieniä ja illat oon juonu vaan vettä, paino oli taas laskemaan päin. Silti, jos mä en söis, se laskis nopeemmin. Joku outo välinpitämättömyys vaan vie mut sinne jääkaapille. Hiilarit on taas niin hyviä.

Ja nyt mä oon taas ihan hukassa. Pitäiskö jatkaa näillä pienillä annoksilla vai alkaa taas paastoo..? En tiiä. Ei tästä kirjoittamisestakaa mitään taas tule. Mun pää on liian sekasi, ollu jo koko viikon. Hetken aina häivähtää ajatus, et vitut tästä, mä haluun olla taas terve ja sit iskee morkkis siitä ajatuksesta.

Mä oon ihan varma et mun psyka tuijotti mun mahaa, kun mä riisuin mun takin. Onneks oli iso paita, minkä alle pääs turvaan. Se tuijotti mun läskejä. Oisin voinu vajota maan alle. Onneks oli taas niin paljo muuta, ettei se alkanu puhuu aiheesta.

Mulle hiljaisuus on vaan taas liian kova ääni.

Toivoton tilanne

Mä söin leivän. Ja nyt mä kamppailen hirveiden tunnon tuskien kans. Melkei kaks kokonaista viikkoo ilman hiilareita ja sit mä syön leivän. Mä annoin mulle luvan. Mitä mun päässä liikku?

Mä lähen huomen reissuun. Oon koko vlopun kavereiden kans. Ja mä tiedän et juon ja varmaan syönki jonku verran. Ja sen mä tiesin, mut miks mä tänään söin leivän?

Yritin järkeillä sen niin et jos mä huomen alan juomaan, niin tuun iha saatanan nopee humalaan näide paastojen jälkeen. Jos en syö ni tulee paha olo ja jos taas syön ni lihon ja huomen maha roikkuu ja turvottaa.

Mitä mä teen. Mun ois pitäny kieltäytyy lähtemästä. Nyt mä tyrin koko homman. Mä pelkään.

Erolapsi

Paastoa tälle päivälle. Huomaan et ainoastaan sen ansiosta mun paino putoaa. Meni jo sunnuntai ja eilinen salaatilla, siin oli jopa vähän raejuustoo. Plus aamusta tietysti kahvia ja vähän rahkaa. Eli kaks päivää tätä ja mun keho alkaa saatana lihomaan!

Siis mitä ja vittua! Kukaan ei liho salaatista eikä ees rahkasta! Paitsi mä. Mähän sanoin, mun keho haluaa olla lihava. Mut mä en halua. Paastoon vaikka loppu elämän mut mä en aio olla läski. En enää yhtään, en enää ikinä. Vaikka kuka sanoisi mitä.

"Ei toi sun laihduttamises ole enää tervettä"
-Jeah, right, ei oo koskaan ollu, ei tuu olemaan, eikä sen oo ikinä ollu tarkotuskaan sitä olla.
"Sullahan on jo ihan tikkujalat"
-Öö, ei ole, sua vaan ottaa päähän, ku oot aina ollu meist se laihempi ja nyt se oonki mä.
"Ne ei oo pysyviä tuloksia, jos laihduttaa väärin"
-Uu jes, mä näytän et mikään ei oo mun tapauksessa väärin, jos se kerran toimii. Ja vaikka oonki lihonu aikasemmin, niin mä näytän et nyt ei käy niin, ei niin ku sulle!
"Siis miten sä ton teet?"
-En kerro (HAHA) ettet ala arvostella, mä oon nii kyllästyny kaikkeen siihen sun aiempaa lässytyksees ja kerran tiiät ite kaiken aina paremmin nii tee vittu perässä.
"En mä kyllä pystyis"
-Pystyit viimekski, mut se nyt ei mua liikuta tippaakaan.

"Sä olet jo niin ruma, eihän sulla ole enää edes persettä"
"No mut onhan ***** sua paljon laihempi"
"No mut ei noi niin isot oo sun, kun *****n päällä"
"Lilian on aina ollut aika roteva"
Ja nää oli ne mihin mä en kyenny vastaamaan, ne mitkä jätti ne syvimmät jäljet.

Jumaliste mä näytän sulle ämmä mist mut on tehty!

Sinä itse teit musta tällaisen...

-5,6kg

Tän viikon koko saldo. Vois melkein sanoa et oon iloinen. Tää tosiaan toimii. Eikä tullu pienintäkää fiilistä et "nytpä juhlistan tätä" koska sitähän mä läski tein aiemmin. Mä söin saavutukseni pois. Nyt mä en halua ruokaa. Se pelottaa ja tuntuu samalla tosi turvalliselta.

Mulla on vielä paljon matkaa taitettavana. Mut nyt musta todella tuntuu siltä et mä onnistun. Oikeesti.

Huojuvat päät

Paasto päivä takana. Olo on jotenki erilainen. Mun lauantait on niin pitkään ollu vapaa syöntiä (mässäilyä) et tää tuntuu melkee virstan pylväältä.

Mun mies oli käyny tänään kaupassa. Sen sijaan et oltais käyty yhdessä. Se oli ostanu kaikkee normi ruokaa mitä meil yleensä laitetaan, mut ei mitään mitä mä voisin syödä. Musta tuntu tosi pahalta. Mä sanoin siitä. Sit se kävi uudestaan kaupassa ja osti mun ostokset. Ja musta tuntu edelleen pahalta.

Ihan ku se olis ekal kerral vihjaillu mulle, et oon niin lihava ettei mun tarvi syödä. Ja sit toi mun tavarat siks et en ois loukkaantunu. Ja nyt mä en voinu syödä mitään. Koska ne oli jotain vitun armopaloja. Et ota nyt sit läski jotain. En vaan voinu nöyrtyy. Mikä oli sit lopulta kuitenki hyvä.

Mä sanoin et mua ahdistaa meidän keittiössä. Et se on täyttäny sen kaikilla houkutuksilla. Miks en vaan voi kääntää ajatuksia siihen asentoon, ettei mun tee mitään mieli. Se katto mua pitkään ja oudosti. En tiiä tajusko se jotain. Nyt samalla pelottaa, mut toisaalta helpottaa. Mä haluisin kertoo sille tän kaiken, mut en sit kuitenkaan haluu. Jos tää nyt menis pilalle niin mut tuomittas loppu elämäks olee läski.

Mulle tuli eilen joku häiriö. Mä liityin johonki Atkins sivustolle. Siel oli tosi hyvii ohjeita sen dieetin kulusta ja hyvin selitetty ne eri vaiheet mitä siihen kuulu. Mut sen jälkeen mua taas kadutti. Et miks mä haikailen jonku terveellisen laihduttamisen pariin. No, et saisin syödä. Possu. Kylhän mä tiedän et se olis fiksumpaa, mut täs on jotain mitä ei miltään muulta dieetiltä saa. Kunnon nälän tunne. Ja se euforia, kun sen kans oppii elämään. Kun huomaa päivä päivältä pärjäävänsä vähemmällä.

Onhan tää nyt ihan sairasta. Mut miten sit ajattelee terve järki? Ja keitä on ne terveet ihmiset?

Sataa taas

Ai luoja, oli laskenu vaan -100g eilisestä ja mun maailma meinas romahtaa. Vittu tää on sairasta ja silti niin kivaa. Liikunnat on tullu tehtyy joka päivä, mut haluisin kyl tietää et kuin paljon porukka sit liikkuu et pääsee tikkulaihoiks asti?

Selkee ketoosi päällä, suussa maistuu koko ajan rauta, eikä tää johdu ilta röökistä. Kroppa alko pragaa ja alotin sit eilen kasviksilla. Söin siis oikeesti salaattia ja vittu kuin pysty pelottaa se määrä. Niinku salaatti missään määrin pystyis lihottaa varsinkaa tällasessa valaassa. Vaik vetäsin sitä samalla ruokahalulla ku mitä "kotiruokaa" ni varmasti paino tippuis jo sillä.

Mut mul on hyvä ensimmäinen viikko kohta takana ja mä todella toivon et mun kroppa tottuu siihen, et se ei ees haluu palata "normaaliin" syömiseen, jos nyt sellaista on mun kohdalla ikinä ollutkaan. Välillä mussa herää se fiilis, et onko tässä taas mitään järkee (siis jo nyt) ja tulee halu kertoo kaikki tää. Mut sit mun...se sanoo ettet sä nyt voi lopettaa, kun oot vasta hädin tuskin alottanu.

Mun mies luulee et mul on joku toinen ja mä oon aika varma et se käy lukee tätä joku päivä salaa. Kuule on mulla toinen, mulla on mun syömishäiriön rippeet joihin mä yritän puhaltaa taas tulta. Mä haluun tulla kauniiks, on se sunkin etus, joten lopeta se turha kitinä ja anna mun asioiden olla ihan vaan mun asioita.

Menkatki alko, vittu, siks se paino ei kunnolla laske. Mä haluun niin pieneks et ne loppuu kokonaan.

Day 2.

Sunnuntaina paasto ja sitä kautta helpompi fiilis. Jotenki ikäänku puhdistan itteni, mun tarvii tuntea se nälkä. Se tunne, kun sisuskalut syö itteensä. Mä nautin siitä, et se sattuu. Mä olen tyhjä.

Eilinen meni purkillisella tonnikalaa, mukillisella kahvia ja parilla lasilla light colaa. Ja toki vettä. Tänään juonu aamukahvin ja syöny puol purkkia rasvatonta rahkaa, illasta syön toisen puolen... Jos on pakko.

Eilen poljin kuntopyörällä niin kauan et sain kulutukseen -500kcal. Tänään käyny kävelee kirjastolle ja takas plus kaupas käynti. Illalla viel pyöräilyä.

Tää valtaa mun mielen... Kokonaan. Ja mä annan niin käydä. En usko olevani selvillä vesillä ennen ku oon jatkanu tätä sen kuukauden. Sit voin uskoo et oon omaksunu jotain uutta, tän saatanan pullamössö elämäntavan tilalle. Mä en palaa siihen enää, eikä mua voi enää kukaan pakottaa.

Huomen psyka. Onneks mul on niin paljon ongelmii ettei se ehdi käsittelee tätä. Ja mä en aio kertoo sille tästä mitään, eihän tää voi olla ongelma, kun mä kerran nautin tästä. Otetaan tää nyt vaik harrastuksen kantilta...

Palava tahto

Nyt riitti! Kävin aamulla vaa'alla niinku joka aamu ja mulle oli jostain tullu takas 400g!!!
En ymmärrä miten tää on mahollista?!?! Mä oon liikkunu huomattavasti enemmän ja syöny vähemmän. Miks mun vammanen keho haluaa niin kovasti pitää kiinni läskeistään?
Ja kun pudotettavaa on. Paljon.

Mut kerran ei hyvällä niin sit pahalla. Oon elämäni aikana ehtiny vetää läpi lukuisia dieettejä, ABC:n, 2468:in, lentoemäntä dieetin, omena dieetin, keto dieetin, vaahterasiirappi-sitruuna-cayennepippuri paaston, sd:n, gfg:n, pt-valmennuksen, en enää muista kaikkia ees, mut tossa varmaan ne tärkeimmät. Keto toimii mulla ehdottomasti parhaiten, mut sen ylläpito kahta viikkoo pidempään on tosi vaikeeta kun kroppa alkaa laittaa vastaan. Siks aion kokeilla jotain millä en oo vielä ikinä ollu: Ducan! Aika samankaltainen ton Ketoilun kanssa, mut Attac-vaiheen jälkeen alkaa Cruise johon uskaltaa sisällyttää kasviksia ja kun kroppa on ketotilassa, ei se tunne nälkää vaikkei mitää söiskään. Eli uskosin pystyväni pitämään sen hyvin kasassa, ainoon ongelman tuo ketoosiin pääseminen. Sen jälkeen homma onki sit jo helpompaa.

Silti aion tehä tän ja onnistua, mä en jaksa enää alottaa uutta ja taas uutta dieettiä, mä aion alottaa elämäni viimesen dieetin, tulla kauniiks ja pieneks, enkä enää lihoo takas. Ja vaikka kaikki jauhaa sitä samaa paskaa niin vittu mä teen tästä totta! Look whos got the biggest laugh now...

Viha

Ne ei tiedä mitä mun päässä on meneillään, katsoo vaan läpi, kun ei ne enää nää ees mua. Mä suoritan mun elämää ja oi saatana et mä suoriudun tästä ihan vitun hyvin.

Mä rakastan sitä mikä tekee musta niin hyvän valehtelee, se on se joka saa mut vielä tehtyy täydelliseks.

Ai luoja tätä vihan määrää mikä mun sisällä välillä velloo. Eikä kukaan tiiä siitä mitään, se on mun salaisuus, sen voimalla mä jaksan, kun mä tiedän et saan mun koston. En mä tiedä mitä mä haluan kostaa, mut mun on tehtävä tää mulle.

Pikajuoksua

Mun päässä rullaa ihan sairaan nopeeta. En aina ees pysy perässä et mistä nää ajatukset tulee tai mikä niiden tarkotus on. Ja kyllä, uskon et kaikelle on tarkotus, mut mun henkilökohtainen noidankehä menee jo jossain ihan ihme sfääreissä.

Mua raivostuttaa mun mies ja välillä ainut ajatus mikä mua lohduttaa, on se et ajattelen meidän eroovan. Toinen osa arvelee et elämä ois helpompaa ku ei tarviis jatkuvasti jostai vääntää ja toinen puoli ei haluu luovuttaa noin mitättömien asioiden takia, onhan täs ny kuljettu jo reilut kuus vuotta.

Paino laskee ja koska ei oo ees mitää pippaloita tiedossa joissa ois vaarana sortuu, se saaki iha rauhas laskee. Ees yks asia mistä iloita. Oon tosiaan jo niin tottunu elää pelkillä kasviksilla ja pienillä määrillä, et ainoo kompastuskivi onki enää liikunnan puute. Eile kävelin 2,5 tuntii, meren rannas tuuli tosi paljo ja paisto aurinko. Tänää onki sit jalat nii kipeet et hyvä et sängyst pääsi ylös.

Mä oon lukenu paljon. Alan innostuu enemmän astrologiasta ja chakroista. Kirjojen parissa vietetty aika onki ainoo jolloin pysyy pää kasassa. Muuten tunteet menee mite sattuu, välillä vituttaa ja ahistaa, sit masentaa ja itkettää. Kohta jo nauran ku on hauskaa.

Ens viikol aletaan ettii uutta psykiatrii, mut en oo enää ihan varma tarviinko. En oo rypeny niin syvis vesis ku normaalisti talvisin ja syksyisin. Voisko osansa tehä lisäravinteet mitä käytän..?

Katso minua nyt äiti!

Olen ollut kotona kohta viikon ja koko tuon ajan syönyt. Syönyt normaalisti eli liikaa, kaloreita muutamina päivinä lähemmäs 1500... Puistattaa.
Kohta saan taas olla rauhassa, saan taas olla syömättä mitään. Mies menee töihin, eikä ole näkemässä päivisin. Suututtaa, kun tuntee olevansa suurennuslasin alla. Tarvitsen tilaa. Haluan polttaa röökini rauhassa. Haluan olla sosiaalinen seurassa joka ei tunne minua. Ilman ennakkoluuloja ja asenteita. Pidän tästä, ettemme asu lähellä, ettemme omista "turvaverkkoa". Mä en vittu kaipaa kenenkään apua, jos kaipaan osaan pyytää.
Mut toisia tuntuu rasittavan ajatus siitä, että pärjään omillani. Muistan kaikki sanat ja katseet, kun ilmoitin häipyväni

"Ei se ole niin helppoa"
"Tulet vielä takaisin, kun huomaat ettet pärjää"
"Kenenkään ei tarvitse kantaa tuollaista taakkaa yksin"
"Kaikki tarvitsevat apua, rohkeutta on se, että nöyrtyy ja uskaltaa pyytää"

Ja ai vittu mä nauroin, sisäisesti ja saatanan lujaa. Mä en ole koskaan tarvinnu ketään ja vittu nää ämmät on katkeria, kun ne huomaa et oon aina pärjänny. Ne haluaa, et mä nöyrryn, ne haluaa nähdä kun mä romahdan. Vittu mitä ystäviä.
Mä pidän kyllä ihmisistä ja tottakai tarvitsen, mut en niihin asioihin joihin he olivat nokkaansa tunkemassa. Mun heikkoudet ei oo samoja kuin niiden ja oi, miten se kiristääkään niiden hermoja. Mua raivostuttaa tollasten ihmisten tyhmyys. Lakatkaa saatana kilpailemasta, nostakaa päänne niistä perseistä ja alkakaa elää. Niin mäki teen, mun elämää, uusia sivuja, uusia ihmisiä.

New year, new era, new me

Tänään se alkoi. Mä vaan päätin niin.
Mun on pakko piilottaa tää, vaikken ees häpee tätä, mut jos jotain vihaan niin tyhmiä ihmisiä. Niitä jotka kysyy vaikkei haluu tietää, eikä ymmärrä vaikka miten selittäis.
Ah, mun oma wonderland jonne voin sylkeä kaiken, eikä kukaan tiedä.

Miten mä oonki niin täynnä sitä selittämistä ja vittu mä vihaan sitä, etten osaa vaan "olla oma itteni".
Tiedän kaiken sen roskan, ettei tarvii todistella mitään kellekään. Jos ei ne arvosta sua omana ittenäs niin joutavat mennä. Vihaan sitä, etten osaa olla välittämättä ja silti yritän esittää et osaan.

En jaksa sitä et oon aina se herkkä, en jaksa aina selittää miks taas loukkaannuin ja ettei tosta nyt tarviis. Aion olla täällä just niin paskapäinen minä, kuin olen ja niin hiton herkkä kun haluan. Itsekäs omaan napaan tuijottaja, enkä vaivautua ottamaan vittuilua vastaan mun läheisiltä.

Olipa helpottava tulva, tästä se lähtee.