Missä mä niiku oon?

Mä oon ollu jossai sumussa taas ton pääsiäisen jälkee. Silt reissulta tarttu muhun 3kg ja nyt ne on lähteny, korkojen kera. Mul on enää 8kg normaalipainoon. Se on liikaa, mut kumminki vähemmä ku viimeseen kolmeen vuoteen.

Mä oon alkanu lenkkeilee aamusin ja tuntuu et se on taas tehonnu. Unet on parantunu ja painoki alkanu valumaan. Mun syömiset on ollu sen helvetin loman jälkee iha mitä sattuu, mä jos nyt pitäsin pienen ketoosin ni noi kilot lähtis 1,5vkos... Mut musta tuntuu etten mä jaksa...

Siis mitä ja vittua!!!! Mä en jaksa laihduttaa, vaik on viel ylipainooki!!!?!?

Oon vaa nii loppu. Tää huhtikuu on ollu ihan hirvee. Mua on vaa stressannu enemmän ku vuosiin. On käyny kavereit kyläs, mä oon liikkunu taas enemmän. Oon suunnitellu niitä häitä ja tänää olin yhe kaverin juhlis. Mä katoin niit muita ihmisii. Iha normaaleit. Opiskellu itellee hyvät ammatit, reissannu paljon, ollu vaihdoissa, kaikki laihoja ja kaikilla jotai kiinnostavii harrastuksii.

Mikä mus on vikana, miks en mä sopeudu mihinkää?!? Mua vaa säälitää tollasis piireissä, mut silti musta olis nii kiva hengailla joskus iha normaalienki ihmisten kans... Vaik mä aina ahdistun siitä, mut ku välil ois vaa nii kiva olla normaali. Mun pää vie mut välillä nii deeppeihi sfääreihi, et muut vaa kattoo oudosti ja jollai tapaa pelonsekasil silmil, et se ulkopuolisuuden fiilis vaa vyöryy yli. Eikä mul oo ees mitää tilannetajuu tollasis paikois mis oon yhtää paineen alasena. Siis oikeesti. Muut juttelee jotai hauskaa ja mulle tulee mielee kertoo kui mun koira paskansi mun valkeen nukkamaton, tai kui mun mielestä on iha normaalii et ihmisel on itsetuhosii ajatuksii. What the F, älä puhu tollasii seurassa!!! Sit mun on vaa parempi olla hiljaa. Mä en oo hiljane ihminen, mut en mä voi puhuakaan ku kaikki säikkyy. Plus et jollai tapaa mä oon ilonen siit et mun maailmankatsomus on mitä on, enpähä pety nii kovasti, ku tullaa alas.

Enimmäksee tää homma on mulla hanskassa ja mä tunnen itteni, mut nää kohtaukset on sellasii, et ne yllättää välil mut itteniki. Mä en oo ikinä varsinaisesti halunnu olla normaali, mut sit välillä mä antasin mitä vaan et voisin elää tätä näitten mannapuuroarkee.