Paino laskee taas, pikku hiljaa. Oon syöny pieniä annoksia ja se näyttäis nyt toimivan.
Täällä on päivästä toiseen ihan järkyttävä melu, mun pää ei kestä tätä enää. Koirat haukkuu ja lapset huutaa. Mä en jaksa enää kuunnella. Vastustamaton halu ampua aivot seinälle. Huusin mun miehelle, paiskoin tavaroita ja se alko raivoo, karjuin takas et katotko mieluummin tätä vai keräiletkö mun rippeet seiniltä.
Mä vihaan tän lähiön ämmiä. Kaikki on nii vitun täydellisiä. Ne kattoo mua oudoksuen, tuun muualta, tiedän. En oo kertonu niille itestäni paljoo ja nyt kun avauduin, nii ne kattoo viel oudommin. Miks mä vittu ees yritän selittää itteeni.
"On sulla kyllä todella vaikee tilanne ja ihan liikaa kaikkee."
Ihan tosi...
Mun psyka sano et sille selvis joskus parikymppisenä tää elämän epäreiluus. Et jotkut vaan saa huonommat kortit, kun muut. Kiitti nyt sit tästäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti