Usvapäät

Mä en ymmärrä, miks just mun pitää ottaa vastaan tää kaikki. Oon nii vitun kyllästyny olee aina se joka kantaa kaiken.

Mun broidi ratkes taas... Se oli istunu uudestaa kesän jälkee ja oli ilmeisesti jo kuivilla, mut sit taas. Mä en käsitä mikä sen vetää takas kiinni niihin aineisiin. Monesko kerta ku se on jo revitty kuiville, monesko vierotus, monennetko unettomat yöt... Eikä mikää riitä.

Ei riitä mullekaan enää, mä oon antanu taas kaiken valuu hukkaan. Mä oon syöny normaalisti. Ja tosiaan, se ei oo ees ahdistanu mua. Ja sehän se sit ahdistaa, kun ei ahdistakaan. Enkä oo mielestäni ees vaikee.

Huomenna psyka. Mitä mä nyt silleki sanon? Et oon miettiny muutaman kerran ajavani alas sillalta, halunnu lähtee kävelee jäälle ja oottaa ku se pettää? Ja se tekee mitä? Hälyttää apua jota mä en tarvii. Sit saan taas kärsii ihan poskettomasti siitä et avasin pääni heikkona hetkenä.

Mul on välillä ikävä mun masennusta. Se ruokkii luovuutta. Ajatukset pääsee iha uskomattomii sfääreihin, eikä mulla oo mitään rajaa. Ja se pimeys, se on niin kaunista. Pelottomuus, kun mikään ei tunnu enää miltään. Ei pelko, viha, rakkaus, nälkä, mikään. On vaan se tyhjyys. Mun ystävät vihaa mua sillon, ei kaikki, mut osa. Ne jotka ei ymmärrä. Ja ne jotka ymmärtää, oi mä niin rakastan niitä hedelmällisiä keskusteluja mitä saadaan sillon aikaan.

Mä uskon et vaan ne, ketkä on kokenu jotain järisyttävää elämässään, tietää mitä se oikeesti on. Ei nää perus pullamössö ämmät jotka oli niitä suosituimpii ja parhaimpii kaikessa. Mä en halua enää ikinä kuulua niihin, jotka vaan kattoo kauhuissaan niitä, jotka käy elämässään läpi kriisejä. Mä haluun olla loppuun asti se, joka ymmärtää et niide läpikäyminen on nii korvaamaton matka, et ei siinä voi kun kehittyy. En tykkää asettaa ketään jalustalle, mut kyl mä sen verran uskallan väittää et mä ja kaikki muut, jotka on kulkenu sitä vaikeempaa tietä, tietää elämästä pikkasen enemmän.