Eilen mä juoksin. Ekaan kertaan kolmeen vuoteen, mä juoksin. Ja mä maksoin siitä taas kovan hinnan. En päässy aamulla sängystä omin voimin. Mun lonkka petti alta ja selkää särkee niin vitusti. Mut mä juoksin. Niin kauan et keuhkot huus apua ja sydän meinas räjähtää. Kun mä tulin kotii, mä pyörryin, kun heräsin, maistoin taas veren suussa. Siinäpä haistatin pitkät joka saatanan lekurille, joka väittää et mun juoksulenkit on fyysinen mahdottomuus. Mä pystyn!
Paino ei laske, mut ei kyl nousekaan. Tänään en enää syö ja huomenna vaan vihreitä. Tää on helppoo, kun pääsee takas moodiin. Mut miks ne retkahdukset vie mut niin pitkäks aikaa avovesille? Mun kestää ain tosi kauan päästä takas aallonharjalle. Mun itsekuri ei oo nii hyvä ku mitä sen pitäis olla.
Lihaksii särkee, eli juoksen siis tänäänki. Lonkka pettää, polvi luksaa ja selkä on kipeempi ku aikoihin, mut ei edes lääkärit voi määrätä et mun on oltava lihava. Ehei, siks mä jaksanki, iha vaa siitä ilosta et ne määrittelee, etten mä pysty. God, I love this...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti