Mitä sopulit tekee, ne juoksee mereen

En mä kertonu mitään mun ajatuksista. Mun elämä on nii vitu sekasi just nyt et en voi ku odottaa, mistä kaatuu seuraava lastilline niskaan. Siinäpä sitä puimista riittiki. Kyl se kysy kerran ku jauhoin eilisestä saikku reissusta, et mitä tunteita tää nyt mussa herättää "näin niiku meidän kesken". "Jos nyt vois sanoo ääneen, eikä mitään pahaa tapahtus, niin iha rehellisesti?"

Mä en oikein osaa suhtautuu siihe tätiin. Sillä on selkee käsitys mun flowsta ja se pätee mulle siitä, sit mä hermostun ja täräytän sille päin näköö taas jotain mitä se ei ois osannu ikinä odottaa. Plus et kehtas suositella vihanhallintaa, niiku ihan terapiana :D

En mä niitä asioita ääneen ihmisten naamalle sylje, enhä mä edes osaa puhuu säästä kaunistelematta. Mä annan ulospäin sen kuvan, et katon maailmaa ku jotai vadelmahattaraa, my little ponyt vaa lentää perseestä ja kaikki on nii saatanan lovablee. Se on vaa mun rooli. Siitä on tullu mun uus rooli ja mä luulen et jollai sairaalla tavalla se on alkanu muuttaa mun ajatusmaailmaa. Tässä tapauksessa ei siis niin sairaalla, mut mä oon nii tottunu mun ainaiseen pessimismiin ja pohjakosketuksiin, et mitä pidempää tää "seesteinen" jakso kestää, sen kovempaa mä alan pelkää sitä romahdusta.

Koska lopulta pohjalla kumminki on mun halu olla parantumatta. Mun mieli on ollu sekasi niin kauan ku mä muistan, et mitä vittua, jos mä tästä paranen?!?! Osa mustahan häviää sillon ja sit mä pelkään loppuikäni et se tulee takas. Ja jos musta tulis normaali niin... Hyi vittu. Oisha se kivaa, kai. Elää normaalia elämää. Niinku miten? Hukkumalla massaan? Koska näin tehdään.

Mä käyn nyt raapii tätä mustaa kangasta takasi tän häkin päälle, se häkki on mulle niin tuttu ja turvalline, et sieltä ulos kurkistamine tuntuu melkei syrjähypyltä mua itteeni kohtaan.