Olen ollut kotona kohta viikon ja koko tuon ajan syönyt. Syönyt normaalisti eli liikaa, kaloreita muutamina päivinä lähemmäs 1500... Puistattaa.
Kohta saan taas olla rauhassa, saan taas olla syömättä mitään. Mies menee töihin, eikä ole näkemässä päivisin. Suututtaa, kun tuntee olevansa suurennuslasin alla. Tarvitsen tilaa. Haluan polttaa röökini rauhassa. Haluan olla sosiaalinen seurassa joka ei tunne minua. Ilman ennakkoluuloja ja asenteita. Pidän tästä, ettemme asu lähellä, ettemme omista "turvaverkkoa". Mä en vittu kaipaa kenenkään apua, jos kaipaan osaan pyytää.
Mut toisia tuntuu rasittavan ajatus siitä, että pärjään omillani. Muistan kaikki sanat ja katseet, kun ilmoitin häipyväni
"Ei se ole niin helppoa"
"Tulet vielä takaisin, kun huomaat ettet pärjää"
"Kenenkään ei tarvitse kantaa tuollaista taakkaa yksin"
"Kaikki tarvitsevat apua, rohkeutta on se, että nöyrtyy ja uskaltaa pyytää"
Ja ai vittu mä nauroin, sisäisesti ja saatanan lujaa. Mä en ole koskaan tarvinnu ketään ja vittu nää ämmät on katkeria, kun ne huomaa et oon aina pärjänny. Ne haluaa, et mä nöyrryn, ne haluaa nähdä kun mä romahdan. Vittu mitä ystäviä.
Mä pidän kyllä ihmisistä ja tottakai tarvitsen, mut en niihin asioihin joihin he olivat nokkaansa tunkemassa. Mun heikkoudet ei oo samoja kuin niiden ja oi, miten se kiristääkään niiden hermoja. Mua raivostuttaa tollasten ihmisten tyhmyys. Lakatkaa saatana kilpailemasta, nostakaa päänne niistä perseistä ja alkakaa elää. Niin mäki teen, mun elämää, uusia sivuja, uusia ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti