Asettelin ne vartaisiin ja tuikkasin tuleen

Mua pelottaa. Vaaka oli taas aamulla -500g eilisestä (jej, paasto toimii) mut siis se ei pelota. Vaan et mä sorrun koht ahmimaan. Oli tänää jo tosi lähellä. Jääkaapis oli makaronilaatikkoo ja mä en voi sille mitää et närpin niit kovii makaroonei siitä päältä ja tänää mä sen sit tein...ja viel kolme kertaa.

Mä pelkään et se kontrolli pettää. Sit mun pitäis taas alkaa kaikki alusta. Mä vihaan sitä. Ja sitä epäonnistumisen tunnetta. Ja jos mä ahmisin nii mite hitos mä sen saisin pois, miten pahasti keho sen nappais sen moskan itteesä ja kui kauan pitäis taas puskee et sen painon sais lähtee alas???

Se ei vaan oo vaihtoehto. Mä en siis sorru.

Mun ahdistuksel ei oo koht enää rajoja. Se tuntuu taas jo fyysisenä, mun henki salpaantuu ja rintaa puristaa. Mä vaan vajoon syvemmälle ja syvemmälle, eikä kukaan voi mua sielt auttaa pois. Toisaalt oon kyl huomannu et ei täs kukaa juuri yritäkää, mä alan olla jokaiselle taas vaan se ihan yks lysti. Ne kuormittaa ja venyttää, puskee lisää paskaa ja paineita joka suunnasta. Eiks ne muista mite mulle käy, ku mä tipahdan? Ei ku ei ne vaa enää välitä. Ne vaa ajattelee et nyt on niide vuoro. Nii ku aina. Se on aina jonku muun ku mun vuoro.

Pitäis olla viisas ja sanoo et en mä hei nyt pysty, mut ei must oo siihenkää. Mua nii vituttaa et osaan olla just tällane pelkuri, et sit ruikutan elämääni ja vitutustani jossai blogissa, mut ei must oo mihinkää tuol ulkopuolel.

Joskus oon nii vihane et käyn niitä tilanteit läpi ääneen, koht huomaan karjuvani kämpäs suoraa huutoo jolleki, joka ei siis oo ees läsnä. Kai se sit on terapiaa seki. Ja sit ne hetket ku oon joku iha toinen. Luon menneisyyden iha erilaiseks ja näyttelen kohtauksii siit mite asiat sujuis silleen, et saisin syöstyy ulos kaiken ja joskus vähä enemmänki. En mä kyl terve oo...